Lázár toi ministeriöstä tuoreita uutisia. Huhun mukaan oli kaksi hänen virkatovereistaan jo pantu pensioonille korkean ikänsä tähden — hän oli pelastautunut, koska hän hyvin näyttelee nuoren roolia.
— Kylläksi! Älä ilveile enää kauemmin! Olen saanut tarpeekseni valheistasi — huudahti Milka raivostuneena.
Herra Kovács oli miltei muuttua kiveksi pelästyksestä, sillä hellyydenosoitusten ajanjakson loputtua olivat riidat, torat ja kiukunpurkauksetkin tauonneet ja jo pitkän ajan kuluessa oli suloinen, hiljainen "älä loukkaa, en minäkään loukkaamalla päässyt voimaan heidän kodissaan."
— Mikä nyt, Milka?
— Se vaan, ettet minua enää saa nenästä vedetyksi! Hänen ylhäisyytensä sinne, hänen eksellenssinsä tänne! Kyllä minä tunnen sen eksellenssin, joka lähettää vanhukset pensioonille, sentähden että hän etsii vain nuoria työkykyjä — se ministeri asuu tuolla — tuossa vastapäätä!
— Mi … missä? — änkkäsi Kovács.
Hänen vaimonsa tarttui häntä kädestä ja talutti ikkunalle, josta näytti vastapäätä olevaan puotiin:
— Tuossa!
— Kultaseni, minä en todellakaan käsitä sinua.
— Kylläpä vielä tulet käsittämään, mutta aluksi tahdon ja vaadin, että muutut takaisin entisellesi. Minä olen aviovaimosi ja minun ei ole tarvis semmoista houkkiota, jonka olet itsestäsi tehnyt. Partasi saat antaa jälleen kasvaa, viiksiäsi en salli maalattavan. Peruukkisi otetaan takavarikkoon. Anna hänen eksellenssinsä vain nähdä, mimmoinen kunnialla vanhentunut ja valtion palveluksessa voimansa kuluttanut neuvos hänellä on!