Ja hän odottaa…
Alfredin täytyy astua tämän budoarin lävitse, jos kamaristaan tahtoo mennä valkoisten kettujen luolaan.
Hän kuuluu jo lähestyvän. Ainakin oli Nathalie kuulevinaan askelia viereisestä huoneesta. Joku mies kävi siellä, se on varma, mutta hän seisahtui. Minkätähden hän seisahtui? Ehkäpä hän epäröi?
Niin, Alfred todellakin epäröi.
Hän seisoo toisessa huoneessa ja kokoilee sielunsa voimia suoritettavaan otteluun.
Sillä jos ihmisystävällinen sääli pusersi meistä huudahduksen "Nathalie parka!" niin saatamme saman tunteen valtaamana sanoa myöskin: "Alfred parka!"
Mies kärsi näet yhtä paljon taistelusta kuin hänen nuori vaimonsa, hänen puolustuksensa kysyi yhtä paljon henkistä voimaa kuin tämän ryntäykset. Nuot kyyneleet tipahtelivat hänen sieluunsa kuin palava öljy; nuot soimaukset ja rukoukset, joitten tulvassa hän ulos mennessään kahlaili aina portille asti, tuskastuttivat häntä sanomattomasti; hänen rauhaa ikävöivä luonteensa olisi ottelujen kestäessä ollut sata kertaa valmiina sovinnon tekemiseen, ellei hänelle taas olisi johtunut mieleen Pali Szücs'in kirje.
Sillä hän oli vakuutettu siitä, että Pali oli oikeassa ja että hänen puolisollensa pieni pakkotaivutus oli erittäin tarpeen.
Eikä ollut siinä kyllä, että nuo kotiottelut häntä tuskastuttivat; yhtä ikävystyttävä oli se, mikä niitten jälkeen seurasi, kun hän oli asunnostaan lähtenyt ja kadulle joutunut.
"Valkoisia kettuja" ei ollut olemassa; hänen ei siis ollut minnekään mentävä. Ei kukaan häntä missään odottanut. Hyvin lämmitetty, mukavasti sisustettu asunto hänen oli jättäminen, yksin vetelehtiäksensä ulkona tyhjillä kaduilla, kylmässä ja tuulessa; hän tosin yritti pistäytymään sellaiseen ravintolaan tahi kahvilaan, jossa ennen aikaan hänen tuttavansa kävivät, mutta joko hän ei tavannut heitä taikka tuntuivat he hänestä nyt — suoraan sanoen — erinomaisen ikäviltä. Mikään yhteinen harrastus ei enää sitonut heitä toisiinsa, ja kun päivän tapaukset olivat pohditut, ei hänellä enään ollut heille mitään sanottavaa. Mahdollista että hänen mielentilansakin oli tähän syynä. Hänen ajatuksensa lentelivät aina vain kotia; siellä hän näki armaan puolisonsa ikävissään itkevänä ja surevana, ja hän harmistui siitä, että he näin toisistaan erillään olivat tuomitut kiusalliseen ikävyyteen, sen sijaan että heidän yhdessä olisi voinut olla hyvinkin hauska.