Alfred ei viihtynyt kauemmin kahvilassa, hän riensi taas ulos tyhjiä, kylmiä katuja mittelemään.

Jospa hänen asunnossaan vaan olisi ollut kaksi sisäänkäytävää, niin hän olisi kuin olisikin sievästi puikahtanut huoneesensa ja viipynyt siinä puoli-yöhön asti; silloin hän olisi ollut tulevinaan kotia.

Mutta siinä ei ollut kahta ovea.

Mitä siis tehdä? Ei muuta kuin kuljeksia, vetelehtiä, ikävystyä.

Eipä niinmuodoin ollut ihmettelemistä, että Alfred, tämmöinen ikävä ilta ja nuot säännölliset ottelut tulossa, epäröiden käyskentelee kamarissaan.

Onko hänen enää jatkaminen sotaa, tuumii hän itsekseen ja tulee siihen päätökseen, että koska kerran on sen aloittanut, täytyy se loppuunkin saattaa. Nathaliessa ei vielä huomaa merkkiäkään myöntyväisyydestä, nöyrtymisestä — siis pois!

Vielä rohkaisee hän mielensä, karaisee vielä kerran sydämensä, katsahtaa peiliin ja huomaa unhottaneensa näyttää tarpeeksi ankaralta. Vetäsee pari ryppyä otsaansa… Kas niin!

Ovi aukenee.

Nathalie ja Alfred seisovat silmä vasten silmää.

Vaan mitähän tämä merkitsee — mikähän silmänkääntäjä tässä on temppujaan tehnyt? Myrskyisten pilvien sijasta täyttää budoarin herttainen päivänpaiste. Viehättävimmällä hymyllä tervehtää nuori rouva miestään.