Matalalla äänellä vastasi Holmes:
"On kysymys murhasta, Watson — hienosta, kylmäverisestä, hyvin suunnitellusta murhasta. Älä kysy minulta yksityiskohtia. Verkkoni alkaa kiertyä hänen ympärilleen samoin kuin hänen paulansa sir Henryn ympärille, ja sinun avullasi saan hänet pian kiinni. Yksi vaara uhkaa meitä, se nimittäin, että hän ehtisi iskeä uhriinsa, ennenkuin me olemme valmiit. Minä tarvitsen vielä päivän — korkeintaan kaksi, mutta sillä aikaa tulee sinun hoitaa sir Henryä, niinkuin äiti sairasta lastaan. Sinun tämänpäiväinen retkesi on tullut oikeutetuksi menestyksensä kautta, mutta kumminkin olisin valmis toivomaan, ettet olisi poistunut hänen luotaan. Kuulehan vain tuotakin!"
Kauhistava huuto — pelon ja kauhun pitkällinen ulvonta kajahti nummen äänettömyydessä. Veri hyytyi suonissani.
"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Mitä tuo on? Mitä se merkitsee?"
Holmes oli hypähtänyt seisomaan, ja minä näin hänen tumman, voimakkaan vartalonsa majan ovella. Hän seisoi hartiat kumarassa, pää eteenpäin ojennettuna, tuijottaen pimeään.
"Vaiti!" kuiskasi hän. "Vaiti!"
Huuto oli tuntunut niin kovalta äkillisyytensä vuoksi, mutta se oli kumminkin tullut kaukaa nummelta. Nyt se kuului korviimme lähempää, kimakammin, läpitunkevammin kuin ennen.
"Missä se on?" kuiskasi Holmes ja äänen värähdyksestä ymmärsin, että hänkin, tuo rautainen mies, oli sisimpäänsä myöten kauhistunut. "Missä se on, Watson?"
"Varmaankin tuolla", sanoin minä ja viittasin pimeyteen.
"Ei, tuolla!"