Taaskin vihlasi hätähuuto äänettömässä yössä, vielä kovemmin ja paljoa lähempänä meitä. Ja siihen sekaantui syvä, kumea jyminä, joka oli soinnukas ja kumminkin uhkaava, nouseva ja laskeva kuin meren lakkaamaton kohina.
"Koira!" huusi Holmes. "Tule, Watson! Kunpa ei olisi myöhäistä!"
Hän oli lähtenyt kiivaasti juoksemaan nummelle ja minä seurasin hänen kintereillään. Äkkiä kuului kiviseltä maalta aivan edessämme viimeinen epätoivon huuto, ja sitä seurasi kumea, raskas ääni ikäänkuin jonkun putoamisesta. Me pysähdyimme kuuntelemaan. Tyyneen illan raskasta äänettömyyttä ei yksikään ääni enää häirinnyt.
Minä huomasin, kuinka Holmes suunniltaan epätoivosta vei kätensä otsalleen.
"Hän on voittanut, Watson. Me tulemme liian myöhään."
"Ei, ei, älä niin sano!"
"Mikä hullu minä, kun en ajoissa iskenyt! Ja sinä, Watson, kun jätit vartiopaikkasi! Mutta, Jumalan nimessä, jos onnettomuus on tapahtunut, niin me kostamme hänen kuolemansa!"
Me juoksimme umpimähkään pimeässä, loukaten itseämme kiviin, tunkeutuen pensaikkojen läpi, läähättäen kukkuloita ylös, syöksyen rinteitä alas, alituiseen siihen suuntaan, josta nuo kamalat äänet olivat kuuluneet. Holmes katseli silloin tällöin ympärilleen, mutta varjot nummella olivat tiheitä, eikä sen autiolla pinnalla mitään liikkunut.
"Voitko nähdä mitään?"
"En, en mitään."