"Hän sanoi olevansa Sherlock Holmes."
En ole koskaan nähnyt ystäväni hämmästyvän niin kuin nyt kuullessaan ajurin vastauksen. Ensin istui hän ääneti ja hämillään, ja sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun.
"Sepä ei ollut huonosti, Watson, ei todellakaan!" sanoi hän. "Minä huomaan että hänen miekkansa on yhtä sukkela ja notkea kuin minun. Siinä osui hän niin että tuntui. Vai niin, oliko hän Sherlock Holmes?"
"Niin, se kyllä oli sen herran nimi."
"Hyvä. Tahdotteko nyt sanoa, missä hän nousi vaunuihinne ja mitä sitten tapahtui?"
"Hän huusi minut luokseen kello puoli kymmenen aikana Trafalgar Squarella. Niinhän se olikin, hän sanoi heti olevansa salapoliisi ja tarjosi minulle kaksi guineaa, jos koko päivän ajaisin tarkoin hänen määräystensä mukaan kysymättä mitään. Hyvilleni minä luonnollisesti tulin. Ensin ajoimme Northumberlandin hotellin luo ja odotimme kunnes sieltä tuli kaksi herraa, jotka ottivat yhden hotellin edustalla olevista vaunuista. Me seurasimme heitä, kunnes he pysähtyivät näillä tienoin."
"Tässä portin edessä."
"Niin, kas siitä minä en ollut niin varma, mutta sen hän luultavasti tiesi. Me seisautimme puolitiessä kadulla ja istuimme siinä odottamassa ainakin puolentoista tuntia. Silloin kulkivat nuo herrat meidän ohitsemme, ja me seurasimme heitä pitkin Baker Streetiä ja sitten —."
"Tuon tiedän", sanoi Holmes.
"Sitten edelleen kunnes he olivat kulkeneet kolme neljättäosaa Regent Streetiä. Silloin tempasi hän auki vaunujen kattoluukun ja huusi, että minun tulista vauhtia tuli ajaa Waterloo-asemalle. Minä iskin hevostani ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa olimme siellä. Silloin maksoi hän aivan komeasti kaksi guineaansa ja meni asemahuoneeseen. Juuri vaunuista noustessaan, kääntyi hän sanomaan: 'Teitä ehkä huvittaa tietää, että olette kyydinnyt Sherlock Holmesia.' Sillä tavoin sain tietää hänen nimensä."