KYMMENES LUKU.
Otteita tohtori Watsonin päiväkirjasta.
Tähän asti olen voinut esittää ne tiedonannot, joita tämän seikkailun ensi aikoina lähetin Sherlock Holmesille. Nyt olen kumminkin tullut kertomuksessani siihen kohtaan, jossa olen pakotettu luopumaan tästä menettelytavasta ja jälleen luottamaan muistooni sekä tukemaan sitä sen aikuisilla päiväkirja-muistoonpanoilla. Minä jatkan kertomusta siitä aamusta, joka seurasi epäonnistunutta yritystämme ottaa kiinni tuo karannut vanki ja ihmeellisiä kokemuksiamme nummella.
Lokakuun 16:na päivänä. — Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Taloa ympäröivät uhkuilevat pilvet, jotka silloin tällöin kohoutuvat ylöspäin paljastaen nummen synkät, käyrät viivat, vuorenrinteitten hopeanhohtavat suonet ja kalliot, jotka etäisyydessä kiiltävät, kun valo sattuu niiden märkiin pintoihin. On synkkää sekä sisällä että ulkona. Sir Henryn mielentilassa tuntuu vastavaikutus yön jännitykselle. Minua itseäni vaivaa paino sydämen tienoilla ja tunne lähestyvästä vaarasta — vääjäämättömästä vaarasta, joka on sitä kauheampi, kun sen laatua ei saata tietää.
Ja puuttuuko minulta sitten syytä sellaiseen tunteeseen? Minun tarvitsee vaan ajatella niitä monia tapahtumia, jotka kaikki osoittavat jonkun turmiollisen voiman toimivan ympärillämme. Ensiksikin Baskerville Hallin entisen omistajan äkillinen kuolema, joka niin täydellisesti vastasi tarun sisältöä, ja sitten kansan kertomukset jonkun kummallisen olennon ilmestymisestä nummelle. Kaksi kertaa olen omin korvin kuullut tuon äänen, joka muistutti kaukaa kuuluvaa koiran ulvontaa. On uskomatonta, mahdotonta, ettei sitä voitaisi luonnollisella tavalla selittää. Ei voi ajatella sellaista kummituskoiraa, joka jättäisi hiekkaan jälkiä ja täyttäisi ilman ulvonnallaan. Stapleton voi ehkä yhtyä sellaiseen taikauskoon, Mortimer myöskin. Mutta jos mitään, niin järkeni terveyttä ja selvyyttä voin kehua, eikä mikään saa minua uskomaan taikuuteen. Sen kautta laskeutuisin samalle kannalle kuin ne köyhät talonpojat, jotka eivät tyydy edes mihinkään ylimalkaiseen helvetinkoiraan, vaan kertovat sillä olevan tultaleimuavan kidan ja silmät. Holmes ei tahtonut kuulla noita kuvitteluja, ja minähän olen hänen edustajansa. Tosiasioita ei kumminkaan voi kieltää, ja kahdesti olen kuullut tuon kirkumisen nummella. Otaksukaamme, että joku äärettömän suuri koira on päässyt siellä irti — sehän tavallaan selittäisi paljon. Mutta missä se sitten olisi piilossa, mistä se saisi ruokansa, mistä se tulisi ja miksi ei sitä koskaan päivillä näkyisi? Täytyy myöntää, että tämä luonnollinen selitys on yhtä vaikea kuin tuo toinenkin. Ja lukuunottamatta koiraa, on aina jäljellä tuo inhimillisen kätyrin esiintyminen Lontoossa, vaunuissa näkemämme mies, ja kirje, joka varotti sir Henryä tulemasta nummelle. Se ainakin oli todellista, mutta se saattoi yhtä hyvin tulla suojelevalta ystävältä kuin vaaralliselta viholliselta. Missä oleskeli nyt tämä ystävä tai vihollinen? Oliko hän jäänyt Lontooseen vai seurannut meitä tänne? Oliko hän — oliko hän ehkä tuo outo mies, jonka näin kallion huipulla?
Tosin kyllä näin häntä vain hetkisen, mutta voisin vannoa, ettei hän ollut kukaan niistä, joita täällä olen nähnyt, ja minä olen tavannut kaikkia naapureita. Hänen vartalonsa oli pitempi kuin Stapletonin ja paljoa laihempi kuin Franklandin. Barrymore olisi se ehkä voinut olla, mutta hän oli jäänyt kotiin, ja minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ollut mennyt ulos sittemminkään. Joku tuntematon vartioi siis meitä yhä edelleen, samoin kuin Lontoossa. Me emme ole päässeet hänestä. Jos saisin sen miehen käsiini, niin olisimme lähellä kaikkien vaikeuksiemme ratkaisua. Tähän ainoaan päämäärään täytyy minun nyt kohdistaa koko kykyni.
Ensimmäinen aikeeni oli ilmoittaa sir Henrylle kaikki tuumani. Toinen, viisaampi päätös oli olla näyttämättä korttejani muille ja puhua niin vähän kuin mahdollista puuhistani. Sir Henry on äänetön ja hajamielinen. Hänen hermoihinsa on tuo nummella kuulemansa ääni omituisesti vaikuttanut. Minä en aio sanoa mitään, joka hänen levottomuuttaan voisi lisätä, mutta aion ryhtyä toimenpiteisiin tarkotukseni saavuttamiseksi.
Tänään aamiaisen jälkeen sattui täällä pieni tapaus. Barrymore pyysi saada puhutella sir Henryä, ja he sulkeutuivat hetkeksi tämän työhuoneeseen. Minä istuin biljardihuoneessa ja kuulin monta kertaa, että heidän äänensä kiihottuivat, sekä sain jokseenkin selvän käsityksen asiasta, josta oli kysymys heidän kesken. Äkkiä aukeni ovi ja sir Henry huusi minua.
"Barrymore luulee saaneensa syytä valittaa", sanoi hän. "Hänen mielestään teimme väärin lähtiessämme tavoittamaan kiinni hänen lankoansa, kun hän vapaaehtoisesti oli ilmottanut salaisuuden."
Hovimestari seisoi edessämme kalpeana mutta tyynenä.