Kaikista niistä rahoista jotka ovat Dumfriesin säästöpankissa, en tahtoisi enää toista kertaa kokea sitä mitä silloin sain tuntea! Sitä ajatellessani karmii nytkin selkäpiitäni. Tuntui kolkolta maata siellä yön hiljaisuudessa, odottaa ja odottaa, saamatta kuulla ainoatakaan ääntä paitsi jostakin alemmasta käytävästä kuuluvaa lujaäänistä seinäkellon naksutusta.
Ensin katsoin minä toiseen ja sitten taas toiseen suuntaan, ja minusta tuntui aina siltä että jotakin liikkui siinä suunnassa, josta minä käännyin pois päin. Kylmä hiki valui pitkin otsaani ja sydämeni löi kaksi kertaa niin nopeasti kuin kello.
Mitä minä enimmin kaikista pelkäsin oli se seikka että lattiaverhoista joutuisi tomua keuhkoihini ja että minun silloin täytyisi yskiä. Herra varjelkoon minä vieläkin ihmettelen etteivät hiukseni harmaantuneet kaikesta siitä mitä silloin sain kokea! Minä en tahtoisi enää elää niitä hetkiä, vaikka pääsisin Glasgowin pormestariksi.
Kello oli ehkä kaksi aamupuolella, kentiesi vähän enemmänkin, ja minä tuumiskelin juuri ettei tässä makaamalla kumminkaan saisi juuri mitään tietää — eikä se ajatus minua suuresti pahoittanutkaan — kun yhtäkkiä yön hiljaisuudessa kuulen äänen. Minua on ennen pyydetty kertomaan tämän äänen luonnetta, mutta minä olen huomannut ettei se ole niinkään helppo tehtävä, sillä ääni erosi kaikista muista äänistä. Se oli kirpeä ja helisevä ikäänkuin ääni, joka syntyy vesilasin syrjän hieronnasta, mutta se oli selvempi ja puhtaampi, ja siinä kuului läiskäys, ihan niinkuin kuuluu vesipisaran pudotessa vesisankoon.
Hämmästyksessäni nousin minä lattiaverholäjässä istumaan, ikäänkuin sammakko istuu ojakärsämöjen keskellä ja kuuntelin tarmoni takaa korvillani. Mutta kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, ja ainoa mitä minä kuulin, oli kellon tikutus.
Äkkiä toistui ääni yhtä räikeänä ja kirpeänä kuin edelliselläkin kerralla, ja kenraalikin kuuli sen, sillä hän ähkyi niinkuin uuvuksiin väsynyt mies, joka herätetään unestaan. Hän nousi vuoteeltaan, ja siitä rahisevasta äänestä, joka sitten seurasi, ymmärsin minä että hän puki vaatteet yllensä. Viimein rupesi hän kävelemään edestakaisin huoneessaan. Minä olin taas tuossa tuokiossa piilottautunut lattiaverhoihin. Siellä maatessani vapisi joka jäseneni, ja minä luin niin monta rukousta kuin kiireessä saatoin muistaa. Sitten minä kurkistin kenraalin kamarinovessa olevasta tähystysreiästä tämän huoneeseen.
Minä kuulin, että hän kosketti lukkoa ja näin että ovi avautui. Kynttilä paloi hänen huoneessaan, ja minä näin juuri vilaukselta muutamia esineitä, jotka näyttivät miekoilta ja riippuivat seinillä, kun kenraali astui huoneestaan ja sulki oven. Hän oli yötakkiin pukeutuneena, hänellä oli tupakoimislakki päässään ja jalassaan tohvelit, joissa oli ylöspäin pyrkivät kärjet.
Ensin minä luulin hänen käyvän unissaan, mutta kun tuli likemmäksi, huomasin että hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ikäänkuin tuskasta vääntyneet. Väristys tuntuu vielä selässäni, kun muistan hänen pitkän vartalonsa ja kellertävät kasvonsa. Hiljaa ja juhlallisesti hiipi hän eteenpäin pitkässä käytävässä.
Minä pidätin henkeäni ja katsoin häneen, mutta juuri kun hän tuli minun kohdalleni, pysähtyi sydämeni lyönti, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului ääni korkeana ja kirkkaana, ei kyynäränkään päässä minusta. Se oli sama helisevä ääni, jonka hetki aikaa sitten olin kuullut. Mistä ääni tuli ja mikä sen synnytti, sitä en minä tiedä sanoa. Kentiesi se lähti kenraalista, mutta en voi sanoa, millä tavalla hän sai sen aikaan, sillä hänen molemmat kätensä riippuivat pitkin kylkiä. Se tuli kumminkin ihan hänen vierestään, ja minusta tuntui melkein siltä, että se kuului melkein hänen päänsä yläpuolelta. Mutta ääni oli niin hieno ja väräjävä ettei voinut, sanoa, mistä se tuli.
Kenraali ei kysellyt, mistä ääni tuli, vaan meni tiehensä eikä ollut enää nähtävänä.