Me saatoimme erottaa 10 tai 12 säikähtynyttä merimiestä, jotka merkkivalossa meidät huomattuaan käänsivät ruumiinkalpeat kasvonsa meihin. Nuo kurjat olennot näyttivät saaneen uutta toivoa meidän läsnäolosta, vaikka oli selvää että heidän omat veneensä oli joko myrsky vienyt tai olivat ne muuten kelvottomat heitä maihin kulettamaan.
Laivalla löytyi muitakin kuin merimiehiä. Peräkannella seisoi kolme miestä, jotka näyttivät olevan kokonaan toista rotua kuin ne kurjat olennot, jotka pyysivät meiltä apua. He näyttivät puhuvan keskenään niin tyynesti ja rauhallisesti kuin he olisivat olleet ihan tietämättömät siitä hengenvaarasta, jossa olivat. Merkkitulen valossa saatoimme me nähdä että heillä oli punaiset lakit päässä, ja heidän tummat kasvonsa osottivat, että he olivat itämaista syntyperää.
Meillä oli kuitenkin vähä aikaa yksityisseikkojen huomaamiseen. Laiva oli uppoamaisillaan ja meidän täytyi koettaa pelastaa pieni ihmisjoukkio, joka rukoili meiltä apua. Lähin pelastusvene oli Luce-lahdessa, 10 peninkulman päässä tästä. Mutta oma tilava veneemme oli rannalle vedettynä, ja soutajia saisimme kyllä niistä nuorista miehistä, jotka olivat paikalla. Minä menin viiden muun kanssa veneeseen. Toiset vetivät veneen mereen, ja niin me kiikuimme vaahtoisilla, pauhaavilla aalloilla ja ponnistimme kaikki voimamme lähestyäksemme laivaa mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tehtävä näytti meistä kumminkin vaikealta. Minä huomasin kaikkia muita korkeamman jättiläisaallon, joka löi laivaan. Kauhealla räiskeellä repesi se kahtia. Peräpuoli hävisi pimeään syvyyteen, vieden mukanaan nuo kolme itämaalaista, ja keulapuoli huojui avuttomana edestakaisin. Laivalta kuului valitushuuto, johon kaiku vastasi rannalta. Mutta Jumalan avulla pääsimme me perille ja pelastimme koko miehistön. Emme olleet ehtineet puolitiehenkään rannalle päin, kun toinen suuri aalto pyyhkäisi pois keulapuolen ja sammutti merkkitulen.
Rannalla seisovat ystävämme kiittivät meitä lujalla äänellä ja riensivät sitten onnittelemaan ja lohduttamaan haaksirikkoisia. Näitä oli kolmetoista. Kaikki näyttivät jähmettyneiltä ja alakuloisilta paitsi kapteenia, joka esiintyi tyynenä. Muutamat miehet vietiin kalastajamökkeihin, mutta useimmat otimme me mukaamme Branksomeen, jossa heille annettiin kuivat vaatteet ja tarjottiin härän paistia ja olutta.
Kapteeni Meadows tunki tanakan vartalonsa minun vaatteisiini ja tuli sitten isäni ja minun luokseni. Tehtyään itselleen kylmätotiseoksen, rupesi hän meidän kanssa puhumaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
"Jos ette te ja teidän urhokkaat miehet olisi tulleet avuksi, niin makaisimme me nyt meren pohjassa", sanoi hän ja hymyili sydämellisesti meille. "Belinda oli vanha laiva, mutta se oli suuresta summasta vakuutettu. Eivät omistajat emmekä me sure sen häviötä."
"Minä pelkään ettemme koskaan saa enää nähdä kolmea matkustajaanne", sanoi isäni murheellisena. "Sen sattuman varalle että aallot heittäisivät heidät rannalle, olen minä jättänyt sinne muutamia miehiä. Mutia minä pelkään että asia on hukassa Kun laiva jakaantui kahtia, näin minä heidän uppoavan, eikä kukaan, joka joutuu semmoiseen kiehuvaan vesipyörteeseen, voi pelastua."
"Keitä he olivat", kysyin minä. "En milloinkaan olisi voinut ajatella että ihmiset näyttäytyisivät niin huolettomina ollessaan uhkaavassa hengenvaarassa."
"Ei ole niin helppo sanoa, keitä he olivat", sanoi kapteeni ja puhalsi savua piipustaan. "Meidän viimeinen satama oli Kurrachee Indiassa, ja sieltä he tulivat laivaan, matkustajina seuratakseen meitä Glasgowiin. Ram Singh oli nuorimman nimi, ja ainoastaan hänen kanssaan olen minä ollut tekemisissä, mutta kaikki he näyttivät olevan hyvin sävyisiä ja vaatimattomia. Minä en koskaan kysynyt heidän matkansa tarkoitusta, vaan luulin että he olivat Heiderabadin kauppiaita ja että he liiketoimiensa tähden matkustivat Eurooppaan. Minä en koskaan voinut ymmärtää miksi miehistö pelkäsi heitä. Vieläpä pelkäsi perämieskin heitä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin."