Minä annoin sisarelleni tämän lupauksen häntä tyynnyttääkseni, ja kun aurinko seuraavana aamuna paistoi huoneeseeni, tuntui minusta ihan mielettömältä luulla että noilla kasvinsyöjäraukoilla olisi pahoja aikeita tai että heidän tulollaan olisi mitään merkitystä Cioomberin asukkaisiin nähden.
Kuitenkin halusin minä mielelläni koettaa saada tavata jonkun Heatherstonen perheen jäsenen ja lähdin siis heti aamiaiselta päästyäni matkalle linnaan. Kenraali ja hänen perheensä elivät niin muista eroitettuina, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan viime tapahtumista. Minä tiesin siis ettei edes kenraali pitäisi pahana minun tuloani, kun tarkoitukseni oli heille ilmoittaa pelkoni.
Linnan ympäristö näytti yhtä kolkolta ja alakuloiselta kuin ennenkin. Minä kurkistin ristikkoikkunasta, mutta ainoatakaan ihmistä en nähnyt. Yhden noita suuria Skotlannin honkia oli myrsky kaatanut ja se makasi poikittain ajotiellä huolimattomuuteen jätetyssä ja huonosti hoidetussa puistossa.
Minä kiersin lauta-aitaa löytääkseni raon, josta voisin nähdä vilahduksenkin huoneesta. Tultuani sille kohdalle, jossa kenraali oli yllättänyt minut ja Gabriellan huomasin minä että aita oli niin huolimattomasti korjattu, että noin parin tuuman levyinen rako oli jäänyt niitten kahden laudan väliin, jotka ennen olivat olleet irtonaisina. Siitä saatoin minä nähdä linnan ja osan sen edustalla olevaa nurmikkoa. Minä en nähnyt ainoatakaan ihmistä, mutta päätin pysyä paikallani, kunnes olisin saanut tavata jonkun Cioomberin asukkaista. Viimein meni mieleni niin nyrpeäksi että ennen päätin uhotella kenraalin tyytymättömyyttä ja koettaa kavuta aidan yli, kuin palata tyhjin toimin.
Onneksi ei minun kumminkaan tarvinnut käyttää tätä keinoa, sillä noin puoli tuntia siinä seisottuani lyötiin ovi kiivaasti kiinni, ja kenraali näyttäytyi linnanportailla. Hämmästyksekseni huomasin, että hän oli puettu virkatakkiin, ei kuitenkaan siihen, jota brittiläinen armeija nykyään käyttää. Punaisessa takissa, joka oli tavatonta muotia, oli paljon käyttämisen jälkiä. Housut olivat alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne olivat liankeltaiset. Punainen nauha rinnan poikki ja suora miekka vyöllään näytti hän 40-luvun aikaiselta upseerilta.
Hänen seurassaan oli korpraali Rufus Smith, joka nyt esiintyi siistissä puvussa, hyppiä nilkuttaen isäntänsä vieressä, kun he syviin mietteisiin vajonneina kävelivät edestakaisin.
Minä huomasin että he aika ajoin pysähtyivät ja katsoivat arasti ympärilleen, ikäänkuin olisivat pelänneet jonkun yllättävän heidät.
Minä olisin mieluummin halunnut puhua kenraalin kanssa kahdenkesken, mutta minulla ei ollut mitään valintaa. Minä löin sauvallani lauta-aitaan herättääkseni heidän huomiotaan. Heti kääntyivät he minuun, ja minä huomasin että he olivat levottomia. Minä nostin nyt sauvani aidan yli näyttääkseni heille, miltä suunnalta ääni oli tullut.
Kenraali ohjasi nyt nähtävästi epäröiden askeleensa minua kohden, mutta toinen tarttui häneen ja koetti estää häntä käymästä etemmäksi. Silloin huomasin minä parhaaksi huutaa nimeni ja vakuuttaa että olin yksin. Tämä auttoi. Kun kenraali oli vakuuttautunut siitä että minä todellakin olin se miksi itseni sanoin, juoksi hän innoissaan minua kohden ja tervehti minua mitä sydämellisimmästi.
"Se on todellakin ystävällinen teko, West", sanoi hän. "Hädässä ystävä koetellaan. Minä tekisin väärin, jos nyt kutsuisin teidät sisälle, mutta sittenkin minä suuresti iloitsen teidät nähdessäni."