Pöydällä palava lamppu heitti takaperäisen, hämärän valon vanhaan huoneeseen, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja haaveelliset varjot leijailivat korkeaselkäisten huonekalujen yli.
Sisareni kalpeat, levottomat kasvot esiintyivät varjojen keskeltä yhtä selvinä ja häikäisevinä kuin joku Rembrandtin maalaama muotokuva. Pöytä välissämme istuimme me vastapäätä toisiamme, eikä ainoakaan ääni häirinnyt hiljaisuutta, paitsi kellon tikutus. Hiljaisuus melkein lisäsi kauhuamme. Viimein tunsimme kevennystä sydämessämme kun kuulimme maantiellä kulkevan talonpojan hilpeästi laulavan, ja me koetimme kuunnella poistuvaa ääntä niin kauan kuin mahdollista.
Alussa toimiskeli Ester käsityön teossa ja minä kulutin aikaani lukemisella, mutta pian lakkasimme me kumpikin työstämme ja istuimme levottomina odotellen. Me katsoimme säikähtyneinä toisiimme, kun liedessä palavat puut rätisivät tai kun rotta jyrsi seinälaudoituksen takana. Ilmassa oleva sähkö painosti meitä ja tuotti meille tulevan onnettomuuden esimakua.
Minä nousin istumapaikaltani ja avasin puutarhaan vievän oven päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Taivas oli pilvessä, mutta silloin tällöin repeytyi pilviharso, ja kuu kurkisti sen lomista, valaisten seudun kylmillä, vaaleilla säteillään. Ovella seisoessani näin Cioomberin metsän ulkoreunan, itse linnaa ei voinut nähdä ennenkuin oli noussut pienelle kummulle, joka oli kappaleen matkan päässä meidän puutarhasta. Sisareni kääri shaalin päähänsä ja me lähdimme nyt tälle kummulle. Me näimme ettei ainoakaan linnan ikkuna, ollut valaistu: koko linna, joka kolkkona ja synkkänä kohoutui sitä ympäröivien puitten keskeltä, näytti pikemmin jättiläisen ruumisarkulta kuin ihmisasunnolta. Kummulla hetken aikaa seisottuamme palasimme me kotia. Siellä me istuimme odotellen, tietämättä mitä, ja kuitenkin olimme vakuutetut siitä että jotakin kauheaa tapahtuisi.
Kello oli 12 tai ainakin lähes 12, kun Ester äkisti hypähti paikaltaan ja nosti sormensa herättääkseen minun huomioani.
"Kuuletko jotakin", kysyi hän.
Minä kuuntelin, mutta turhaan.
"Mene ulos ja avaa eteisen ovi", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Kuuletko nytkään mitään?"
Yön syvää hiljaisuutta häiritsi heikko töminä, joka yhä enemmän tuntui lähenevän meitä.
"Se on askelten kapse, joka on yhä lähenemässä", sanoi hän.