Yhtäkkiä menetti hän viimeisenkin itsensähallitsemisen jäännöksen ja lankesi polvilleen pöydän eteen sekä rupesi heikkohermoisena nyyhkyttäen lukemaan rukouksen toisensa jälkeen.
Minä saatoin nyt helposti erottaa äänen. Sisareni oli oikeassa, joku oli juosten tulossa. Hänen askeltensa kapse tuli yhä selvemmäksi. Hänellä täytyi olla tärkeä sanoma tuotavana, sillä ei hän pysähtynyt kertaakaan eikä hiljentänyt vauhtiaankaan. Nyt minä kuulin, ettei hän enää juossut maantiellä vaan oli päässyt hiekalle. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas kovalla maalla, ja hänen lentävät jalkansa tulivat yhä lähemmäksi.
Jatkaisiko hän matkaansa tiellä tai poikkeaisiko hän Branksomeen? Tuskin oli tämä aatos pujahtanut minun päähäni, kun juoksija jo kääntyi kulmauksesta. Isännän talo oli epäilemättä hänen matkansa päämäärä. Minä riensin alas ja avasin portin juuri samaan aikaan kun vieraamme avasi sen toiselta puolelta. Hän syöksyi oikopäätä minun syliini. Kuu valaisi hänen kasvojaan, ja minä tunsin Mordaunt Heatherstonen.
"Armollinen Jumala! Sano minulle, Mordaunt, mitä on tapahtunut?"
"Isäni", sanoi hän läähättävällä äänellä. "Isäni!"
Hänen hattunsa oli poissa, silmät tuijottivat kauhusta ja kasvot olivat kuolonkalpeat. Hänen kätensä, joilla hän tarttui minun käsivarsiini, vapisivat rajusti.
"Sinä olet uuvuksissa", sanoin minä ja johdatin hänet vierashuoneeseen. "Levähdä hetkinen ennenkuin puhut. Koeta tyyntyä! Sinähän olet parasten ystäväisi luona."
Minä panin hänet vanhalle sohvalle lepäämään, ja Ester, jonka pelko oli mennyt menojaan, kaatoi konjakkia lasiin, jonka hän ojensi makaavalle. Kiihottava juoma teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa, sillä hänen poskensa saivat entisen värinsä, ja hänen silmistään näkyi että hän tunsi meidät. Hän nousi istumaan ja otti Esterin käden omaansa, ikäänkuin ihminen, joka herää pahasta unesta, haluaa saada vakuutuksen siitä että todellakin on turvassa.
"Miten isäsi laita on", kysyin minä.
"Hän on poissa."