Tähdet olivat ruvenneet vaalenemaan ja harmaa valo, loisii idässä. Mies, jolla oli vainukoira, asui parin peninkulman piiassa, ja meidän oli siis aika lähteä matkaan. Uskottuamme Esterin tehtäväksi asian kertomisen isällemme, varustauduimme tarpeellisilla matkaeväillä ja lähdimme viipymättä käymään.
XVI.
Syvänne.
Alussa oli niin pimeä että vaivoin osasimme mennä oikeaa tietä kankaan poikki, mutta päivänkoitto tuli pian avuksemme ja Fullertonin tuvalle päästyämme oli ihan valoisa. Vaikka oli niin varhainen aamu oli mies jo pystyssä. Muutamin sanoin selitimme me hänelle asiamme, ja hän oli heti valmis sopivasta korvauksesta lainaamaan koiransa ja tulemaan itsekin mukana.
Mordaunt olisi mieluummin tahtonut että mies olisi jäänyt kotiin, mutta minun mielestäni tulisi hänen seurata meitä, sillä ei kukaan tietänyt, mitä mahdollisesti voisi tapahtua. Minun tahtoni pääsi voitolle, ja Sekä mies että koira seurasivat minua.
Eräänlainen yhtäläisyys oli tuolla takkuisella eläimellä ja hänen isännällään, jolla oli pörröinen kellertävä tukka ja pitkä, vanukkeinen parta. Koko matkalla linnaan ylisti hän koiransa tavatonta älykkäisyyttä, mutta minä pelkään että hänen kuulijansa hyvin vähän tarkkasivat hänen puhettaan. Minä en voinut riistää ajatuksistani äsken lukemastani ihmeellisestä kertomuksesta. Mordaunt astui pitkiä askelia, ja hänen poskensa hehkuivat ja silmissään oli hurja loiste. Joka kerta kun me pääsimme mäen kukkulalle, katsoi hän kiihkeästi ympärilleen toivossa saavansa nähdä kadonneitten jäljet, mutta ei ainoatakaan elon tai liikkeen merkkiä ollut nähtävissä. Kaikki oli kuollutta, äänetöntä ja autiota.
Linnassa käyntimme oli hyvin lyhytaikainen. Mordaunt juoksi sisälle ja palasi kainalossaan vanha takki, joka oli ollut isän oma. Hän antoi sen Fullertonille, joka näytti sen koiralleen.
Älykäs koira haisteli sitä ja juoksi ulvoen lehtikujaa takaisin, palasi taas vielä kerran haistelemaan takkia, viuhtoi häntäänsä ja ulvoi taas muutaman kerran kiivaasti näyttääkseen että se nyt oli valmis tekemään tehtävänsä. Sen kaulaan pantiin nuora, ettei se juoksisi tiehensä. Isäntä piti nuorasta, ja me lähdimme matkaan.
Pari sataa kyynärää seurasimme me maantietä, menimme sitten pensasaidan aukosta kankaalle ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen suuntaan. Aurinko oli nyt noussut kappaleen matkaa taivaanrannan yläpuolelle, kullaten loistollaan sinisen meren ja etäällä kohoutuvat kukkulat.
Koira ei ainoatakaan kertaa kadottanut jälkiä, sillä ei se pysähtynyt eikä epäröinyt, vaan veti perässään isäntäänsä semmoisella kiireellä, että kaikki keskustelu oli mahdotonta. Kun me kerran olimme menneet pienen puron poikki, näytti siltä että olimme muutaman askelen poikenneet oikealta tieltä, mutta muutaman sekunnin kiivaasti vaanittuaan, ulvahti koira taas ja riensi eteenpäin tiettömällä kankaalla. Jos emme kaikki kolme olisi olleet oivallisia kävelijöitä emme olisi voineet seurata mukana, erittäinkään kun maa oli epätasainen ja kanerva toisinaan ulottui vyötäisiimme asti.