Minä en osannut ajatella, mitä tapahtuisi meidän päästyämme matkamme perille. Voisiko olla mahdollista että noilla kolmella buddhalaisella olisi ollut laiva saatavilla ja että he vankeineen sillä nyt matkustaisivat itäänpäin? Tie, jota kävimme, näytti vahvistavan minun luuloni, sillä se kulki yhdensuuntaisesti lahden rannan kanssa. Mutta kauan ei kestänyt, kun me poikkesimme ulommaksi ja tulimme kauemmaksi sisämaahan.
Kello oli 10, kun meidän kaksitoista peninkulmaa käytyämme täytyi pysähtyä vetämään henkeä, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa olimme me kulkeneet Wigtownin ylänteitä ylöspäin, jotka ovat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Korkeimmalle kohdalle päästyämme näimme kolkon maiseman leviävän pohjoiseen suuntaan. Aina taivaanrantaan asti ei näkynyt muuta kuin liejua ja vettä mitä räikeimmässä sekasorrossa, ikäänkuin maanosa olisi ollut muodostumistilassaan. Siellä täällä kasvoi ruskeassa lätäkössä muutamia kellertäviä ruokoja. Muutamat sikseen jätetyt turvehaudat osottivat, että ihmiset täälläkin olivat koettaneet vaatia maalta sen aarteita, mutta nämä kokeet olivatkin ainoat ihmistyön merkit. Ei edes varis eikä kalalokki käynyt tässä erämaassa.
Tämä on se suuri lätäkkö, joka on saanut Cree-nimen. Kartasta näkee, että se peittää suuren osan Wigtownshiren pintaa. Se on suolaista vettä sisältävä järvi, syntynyt meren anastuksesta ja se on niin täynnä petollisia hyllyviä nevoja ja vaarallisia läpiä, ettei kukaan, joka ei tarkalleen tunne paikkaa, uskalla mennä sinne ilman opasta.
Kun me lähestyimme kaislaa, joka oli patamon rajana, nousi epäterveellinen kostea haju alallaan seisovasta vedestä. Paikka, jossa me olimme, näytti niin kolkolta ja kauhealta, että talonpoika kieltäytyi seuraamasta meitä pitemmälle, ja meidän täytyi käyttää koko kehoituskykymme pakottaaksemme häntä jatkamaan matkaa meidän kanssa. Vainukoiramme, johon ei kolkko ympäristö mitään vaikuttanut, jatkoi haukkuen matkaa kuono maahan kääntyneenä ja ruumis väristen innostuksesta.
Meidän ei ollut vaikeaa raivata itsellemme tietä järven poikki, sillä missä viisi oli kulkenut edellä siinä oli kolmen helppo seurata perässä. Jos olimme epäilleet koiran opastustaitoa, oli tämä epäilys nyt kokonaan haihtunut, sillä pehmeässä liejussa saatoimme me helposti nähdä etsimäimme miesten jäljet. He olivat käyneet rinnakkain yhtä kaukana toisistaan. Ei ollut käytetty mitään ruumiillista väkivaltaa, jolla kenraali ja hänen palvelijansa oli pakotettu seuraamaan mukana. Pakko, jota oli käytetty, oli ollut henkisiä laatua.
Me olimme hyvin varoillamme poiketaksemme siltä tieltä, joka antoi meille jalantukea. Molemmin puolin meitä nousi vesi siellä täällä maanpinnalle, jota kuihtuva kasvullisuus peitti. Keltaisia ja purppuranvärisiä sieniä loisti rämeiköllä, ja lihavia, punaruskeita matoja ryömi vaalentuneitten kaislojen välissä. Suuret hyönteispilvet muodostivat keveän pilven päittemme ja käsiemme ympäri ja ne pistelivät meitä myrkyllisillä pistimillään. Minä en koskaan eläessäni ollut ollut niin kolkossa paikassa kuin tämä oli. Mutta Mordaunt Heatherstone astui rivakasti eteenpäin, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin seurata häntä.
Sillä välin kapeni tie kapenemistaan, ja me huomasimme että etsimäimme miesten oli täytynyt käydä peräkkäin samassa rivissä. Fullerton meni nyt koiransa kanssa edellä. Mordaunt seurasi hänen kintereillään ja minä muodostin jälkijoukon.
Talonpoika oli pitkän ajan ollut vastenmielinen ja tympeä ja tuskin vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta nyt pysähtyi hän tykkänään ja kieltäytyi jyrkästi käymästä ainoatakaan askelta edemmäksi.
"Tässä minä teen käänteen, sillä nyt minä tiedän mihin mennään", sanoi hän.
"Mihin sitten mennään?" kysyin minä.