"Ettekö hänestä luovu?"
"En jumaliste!"
"Ette Grosboisin vuoksikaan?"
"En edes senkään vuoksi."
Serkkuni ojensi minulle kätensä vaikuttavan sydämmellisesti.
"Antakaa anteeksi epä-ystävällisyyteni", sanoi hän. "Minä huomaan, että meistä tulee liittolaisia eikä vihollisia."
Me puristimme vielä toistemme käsiä, kun isänsä astui huoneeseen.
KAHDEKSAS LUKU.
Serkkuni.
Enoni näytti varsin tyytyväiseltä ja hämmästyneeltä, kun hän huomasi meidän näin pian sopineen. Kaikki hänen vihansa näytti kuin puhaltaen kadonneen, kun hän kääntyi tyttärensä puoleen, vaan vaikka hänen äänensä olikin muuttunut, niin tyttären silmissä oli epäilevä ilme.