"Meillä on ollut suuri etuoikeus", sanoi hän tassutellessaan edestakaisin kuin kilpataistelukukko, "saada olla mukana historiallisesti ratkaisevassa taistelussa — eräässä noista kamppailuista, jotka ovat muodostaneet maailman kohtalon. Mitä, hyvät ystävät, on, jos kansakunta voittaa toisen? Jonninjoutavaa mitättömyyttä. Kävi kuinka kävi, tulos on aina sama. Mutta tällaiset hurjat taistelut, jolloin aikojen aamuna luola-asukkaat voittivat tiikerikansan tai elefantit ensi kerran saivat kokea, että heillä oli voittajansa ja lannistajansa — ne toivat matkassaan todellisia saavutuksia, jotka olivat jonkin arvoisia. Ihmeellinen kohtalo on tuonut meidät tällaisen sodan todistajiksi ja avustajiksi. Ihminen tulee nyt tämän ylätasangon hallitsijaksi kaikiksi ajoiksi."
Tarvittiin raudanlujaa uskoa päämäärään, jotta voi hyväksyä näin traagillisten keinojen käytön. Kun me yhdessä kuljimme metsän halki, näimme me röykkiöittäin apinamiehiä, jotka kangistuneina, keihäitten ja nuolien lävistäminä viruivat. Siellä täällä näkyi myös pieni ryhmä murskattuja intiaaneja; ihmiseläin oli tässä asettunut vastarintaan ja myynyt henkensä kalliista. Edessämme kuului yhä kiljuntaa ja mölinää, joka osoitti paon suuntaa. Apinamiehet olivat ajetut kaupunkiinsa ja siellä he olivat ryhtyneet viimeiseen vastarintaan; taas heidät oli lyöty ja me tulimme oikeaan aikaan nähdäksemme kauhean loppukohtauksen. Noin kahdeksankymmentä tai sata apinamiestä — viimeiset eloonjääneet uroot — oli ajettu kalliojyrkänteen reunalla olevalle kentälle, meidän toissapäiväisen urotyömme näyttämölle. Meidän saapuessamme olivat keihäillä asestetut intiaanit kaartaneet heidät puoliympyrään ja lyhyen hetken perästä oli kaikki ohitse. Kolme- tai neljäkymmentä urhoollisinta sai surmansa paikallaan. Toiset kirkuen ja vääntelehtien pakoitettiin syöksymään alas noita samoja kuudensadan jalan syvyydessä olevia teräviä bamburuokoja kohti, joihin he ennemmin olivat heittäneet vankinsa. Challenger oli ollut oikeassa: ihminen oli tästä lähtien Maple Whiten Maan hallitsija. Apinamiehet olivat hävitetyt sukupuuttoon, apinakaupunki oli tuhottu, naaraat ja poikaset joutuivat orjuuteen ja lukuisten sukupolvien aikana käyty pitkällinen kilpataistelu oli saanut verisen päätöksen.
Meille voitto toi paljon etuja. Vielä kerran voimme käydä leirillämme ja päästä varastoillemme. Vielä kerran voimme ilmoittaa itsestämme Zambolle, jota etäältä näkemänsä apinoitten maahansyöksyminen oli suuresti kauhistuttanut.
"Pois sieltä, massa — pois sieltä!" huusi hän, silmiensä ollessa lentämäisillään kuopistaan. "Paha henki varmasti otta, jos viipy siellä."
"Siinä puhui järjen ääni", sanoi Summerlee vakaumuksella. "Olemme saaneet jo tarpeeksemme seikkailuista, ja sellaiset eivät sovi meidän luonteellemme eivätkä asemallemme. Oletan teidän pitävän sananne, Challenger. Tästälähtien te omistatte kaiken tarmonne siihen, että pääsisimme pois tästä kauhistuttavasta maasta ja voisimme palata sivistyneeseen maailmaan."
VIIDESTOISTA LUKU
"Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä."
Minä kirjoitan tätä päivä päivältä, mutta toivoen, että ennenkun pääsen loppuun, on aurinko jo päässyt pilkahtamaan pilvien lomista. Me olemme täällä yhä edelleen tietämättä mitään poispääsymahdollisuuksia, ja tämä vaikuttaa meihin hyvin masentavasti. Voin kuitenkin hyvin kuvailla mielessäni, että vielä tulee päivä, jolloin me iloitsemme siitä, että meidän oli pakko pysytellä täällä niin kauan, sillä täten tulimme tuntemaan yhä uusia tämän paikan ihmeitä ja saimme lisätietoja sen elävistä olennoista. 15
Intiaanien voitto ja apinamiesten häviö oli kohtaloittemme käännekohta. Itse asiassa me siitä hetkestä asti olimme ylätasangon herroja, sillä alkuasukkaat katselivat meitä pelon ja kiitollisuuden sekaisilla tunteilla, kun me ihmeellisillä keinoillamme olimme auttaneet heitä tuhoamaan verivihollisensa. Omasta puolestaan heillä ehkä olisi voinut olla ilon syytä, jos olisivat saaneet niin kauhistuttavan epäluotettavat olennot lähtemään tiehensä, mutta itse he eivät ehdotelleet meille mitään keinoja, millä olisimme päässeet alamaan tasangoille. Ennen oli — sikäli kuin ymmärsimme heidän merkkejään — ollut olemassa vuorikäytävä, jota myöten voi päästä paikalle ja sen toisen suun me olimme nähneet alhaalta käsin. Tätä vuorikäytävää pitkin sekä intiaanit että apinaihmiset epäilemättä olivat kiivenneet huipulle, ja Maple White tovereineen oli tullut samaa tietä. Viime vuonna, kauhean maanjäristyksen sattuessa, oli kuitenkin käytävän yläosa luhistunut ja kadonnut jäljettömiin. Intiaanit voivat vain pudistaa paitansa ja kohottaa olkapäitään, kun me teimme tiettäväksi, että olisimme halunneet päästä alas. On mahdollista, että he eivät voi, mutta kukatiesi he eivät tahdokaan auttaa meitä täältä pois.
Voittoisan sotaretken loputtua ajettiin apinakansan viimeiset jäännökset ylätasangon toiseen ääreen — heidän valitushuutonsa olivat hirvittäviä — ja heidät sijoitettiin intiaaniluolien läheisyyteen, jossa he tästä lähtien tulisivat isäntäinsä valvomiksi työjuhdiksi. Pimeän tultua voi tästä vankileiristä kuulla pitkällistä vaikerrusta.