Rannalla emme nähneet mitään niin ihmeellistä, kuin mitä edessämme karehtiva suuri vedenkalvo nähtäväksemme tarjosi. Meitä oli niin paljon ja olimme pitäneet sellaista meteliä, että olimme pelottaneet pois kaikki elävät olennot, ellen ota lukuun muutamia pterodaktylejä, jotka leijailivat korkealla yllämme, vaanien itselleen teurastetun eläimen jäännöksiä; muuten ympäröi leiriämme täydellinen hiljaisuus. Toisin oli Keskusjärven laita, jonka pinta hehkui ruusunvärisenä laskevan auringon sitä valaistessa. Siellä kiehui ja kohoili harvinaisen elämän ilmiöitä. Suuria, liuskakiven värisiä selkiä ja korkeita, piikkisiä selkäeviä nousi näkyviin hopeisen vaahdon ympäröiminä, ja seuraavana hetkenä ne taas painuivat syvyyteen. Etäiset hiekkasärkät kuhisivat omituisia ryömiviä olentoja, valtavia kilpikonnia, kummallisia sisiliskoja, ja joukossa näkyi myös tavattoman suuri litteä olio, joka muistutti suunnatonta matelevaa, värisevää suuresta rasvaisesta nahasta tehtyä mattoa, hiljalleen järveä kohti hivuutumassa. Siellä täällä pilkisti vedestä esiin korkeita käärmeenpäitä, jotka kiitivät eteenpäin pieni vaahtoinen hevosenkenkä edessään ja kauan värehtivä vanavesi jäljessään, kohoten ja laskien miellyttävissä joutsenentapaisissa aaltokaarteissa. Kun yksi näistä eläimistä oli tulla kohahtanut meistä vain muutaman sadan sylen päässä olevalle hiekkasärkälle ja näyttänyt meille sukkulamaisen ruumiinsa ja pitkän käärmeenkaulan takana olevat suuret evänsä, Challenger ja Summerlee, jotka olivat kävelleet meidän luoksemme, puhkesivat hämmästyksen ja ihastuksen kaksinlauluun.
"Plesiosaurus! Makeanveden-plesiosaurus!" huudahti Summerlee. "Ajatelkaahan että minä saan nähdä tällaisen näyn. Ikionnelliset olemme me, kunnon veli Challenger, kaikkien maailman alusta eläneitten eläintieteilijäin rinnalla!!"
Vasta kun yö oli tullut ja villien liittolaistemme tulet alkoivat hehkua pimeässä, meidän molemmat tiedemiehemme irroittautuivat tämän muinaisjärven herättämästä innostuksestaan.
Heti päivän valjettua alettiin leirissämme liikkua ja tunnin perästä olimme lähteneet unohtumattomalle sotaretkellemme. Minä olen usein aprikoinut, että minusta vielä aikaa voittaen voisi tulla sotakirjeenvaihtaja. Mutta niin hurja ei ole mielikuvitukseni koskaan ollut, että olisin voinut uneksiakaan mistään sentapaisesta taistelusta, joka nyt tuli kuvattavakseni. Kas tässä ensimäinen pikaviesti taistelutantereelta.
Rivimme olivat yöllä vielä vahvistuneet, sillä luolilta oli tullut uusi lähetys alkuasukkaita, ja meitä oli nyt noin neljän- tai viidensadan miehen voimainen joukko samoamassa eteenpäin. Muutamia tiedustelijoita pantiin kulkemaan rivien edellä ja heidän jäljessään muu väki taajana armeijana nousi pensaita kasvavaa rinnettä, kunnes saavuttiin metsän rintaan. Täällä jakaantuivat miehet keihäänheittäjien ja kaarella-ampujain kahteen ohueen, kevytliikkeiseen riviin. Roxton ja Challenger sijoittautuivat oikean siiven päähän Summerleen ja minun ottaessa paikkamme äärimmäisiksi vasemmalle. Tämä oli kivikauden aikainen sotajoukko jota me seurasimme taisteluun — me, joilla varustuksina oli St. James's Streetiltä ostetut pyssynrakennustaiteen viimeiset tuotteet.
Meidän ei kauan tarvinnut odottaa vihollisiamme. Hurja, rämäkkä kirkuna kuului metsän laidasta, ja äkisti ryntäsi esiin joukko apinamiehiä aseinaan nuijia ja kiviä, aikeissa murtaa intiaanien rintaman keskuksen. Heidän rynnäkkönsä oli urhoollinen mutta mieletön, sillä suurina, vääräsäärisinä ja kömpelöinä he eivät voineet aukealla kentällä olla tasavoimaisia kissamaisen notkeitten vastustajiensa kanssa. Oli kauheata nähdä noiden hurjien petojen vaahtoavin suin ja kiiluvin silmin ryntäävän tavoittamaan ketteriä vihollisiaan, jotka aina väistyivät heidän tieltänsä, samalla kun nuoli toisensa jälkeen iskeytyi heidän omaan ruumiiseensa. Eräs suuri apinamies juoksi ohitseni tuskasta mylvien ja ainakin kymmenisen nuolta rinnassaan. Armeliaisuudesta lennätin kuulan hänen otsaansa, ja hän kaatua mätkähti aloepuitten sekaan. Tämä oli ainoa ampumani panos, sillä hyökkäys oli kohdistunut rintaman keskukseen, ja intiaanit olivat ilman meidän, apuamme torjuneet sen. En luule että yksikään näistä metsänrannasta esiin rynnänneistä apinoista palasi sinne takaisin.
Mutta vielä verisemmäksi taistelu muuttui tultuamme puitten keskeen. Ainakin tunnin ajan siitä kun olimme päätyneet metsään kesti raivoista kahakkaa, ja meidän oli joskus vaikea pitää puoliamme. Juosten esiin pensaista apinamiehet nuijineen kävivät intiaanien kimppuun ja ehtivät joskus iskeä heistä kolme, neljä kuoliaaksi, ennenkun heidät saatiin keihästetyiksi. Heidän hirveät iskunsa musersivat kaiken, mikä tielle sattui. Tuollainen isku teki lopun Summerleen pyssystä ja seuraava isku olisi ruhjonut hänen pääkallonsa, ellei eräs intiaani olisi työntänyt keihästään pedon sydämeen. Toiset apinamiehet, jotka istuivat yllämme olevissa puissa, heittelivät maahan kiviä ja pölkkyjä ja pudottautuivat joskus itsekin kädet suorina meidän yllemme ja tappelivat hurjasti, kunnes ne saatiin tapetuiksi. Kerran jo liittolaisemme ankarasti ahdistettuina alkoivat horjua, ja elleivät meidän pyssymme olisi niin hyvin tehneet tehtäväänsä, olisivat he varmasti joutuneet alakynteen. Mutta nyt vanha ylimys taas kokosi joukkonsa ja ne ryntäsivät niin vimmatusti, että apinamiehet alkoivat horjua ja väistyä tieltä. Summerleehan oli kadottanut aseensa, mutta minä pamauttelin niin nopeasti kuin voin, ja toiselta sivustalta kuului toverien laukausten mäjähtely. Ja sitten tuli sekasorto ja pako. Kirkuen ja ulvoen nuo suuret eläimet pakenivat pensaikoissa kaikkiin suuntiin, meikäläisten kiljuessa hurjan ihastuksen valtaamina, nopeasti vainotessaan pakenevia vihollisiaan. Kaikki lukuisten sukupolvien aikana käydyt kahakat, kaikki tähän ahtaaseen historiaan sisältyvä viha ja julmuus, kaikki rääkkäysten ja vainojen muistot saisivat nyt tänä päivänä sovituksensa. Vihdoinkin ihminen pääsisi oikeuksiinsa ja ihmiseläin saisi sille kuuluvan aseman. Vaikka pakenijat miten koettivat rientää, olivat he liian hitaita välttääkseen nopsia vainolaisiaan ja joka taholta noista tiheistä metsistä me kuulimme riemuitsevaa kiljuntaa, jousenjänteen soinnahtelua ja rasahtelua ja jyminää, mikä syntyi, kun apinamiehet putosivat piilopaikoistaan puista.
Minä liityin muihin nähdessäni, että Roxton ja Challenger olivat tulleet meidän puolellemme.
"Nyt on juttu selvänä", sanoi Roxton. "Päätöksen me kai jätämme heille. Luulenpa että mitä vähemmän siitä näemme, sitä paremmin nukumme ensi yönä."
Challengerin silmät hehkuivat sotaista innostusta.