"Ja te, Challenger?"
"Kaikella muotoa aion avustaa."
"Entä te, Summerlee?"
"Minusta tuntuu siltä, että me sangen huomattavasti poikkeamme tämän retkikunnan tarkoitusperistä, lordi John. Minä vakuutan teille, että jättäessäni professorinpaikkani Lontoossa ei silmämääränäni ollut lähteä villijoukon etunenässä sotaretkelle ihmisiä muistuttavien apinoitten siirtokuntaa vastaan."
"Näin ihmeellisesti voi kuitenkin joskus käydä", sanoi Roxton hymyillen. "Nyt on sitäpaitsi juuri siitä kysymys, ja mikä on teidän päätöksenne?"
"Tämä on sangen epäiltävä yritys", sanoi Summerlee tapansa mukaan taipuisana kysymysten perinpohjaiseen pohtimiseen, "mutta jos te kaikin annatte suostumuksenne, en ymmärrä, kuinka yksinäni voisin jäädä tähän paikoilleni."
"Asia on siis ratkaistu", sanoi Roxton, jonka jälkeen hän kääntyi ylimyksen puoleen ja löi kädellään pyssyänsä.
Vanhus puristi meidän käsiämme intiaanien riemuitessa ja huutaessa kovemmin kuin ennen koskaan. Oli liian myöhäistä ryhtyä samana iltana rynnäkköön, ja siksi intiaanit asettautuivat nopeasti viritetyn nuotion ympärille. Kaikilla puolilla alkoivat nyt heidän tulensa välkkyä ja savuta. Muutamat heistä, oltuaan hetken aikaa poissa, palasivat ajaen edellään suurta iquanodonia. Samoin kuin muilla oli tälläkin kyljessään suuri asfalttiläikkä, ja vasta nähtyämme erään alkuasukkaista nousevan ja omistajan ilmein antavan suostumuksensa eläimen teurastamiseen, tajusimme me vihdoinkin, että nämä tavattoman suuret eläimet olivat nautakarjan tapaan yksityisomaisuutta, ja nuo meille niin paljon päänvaivaa tuottaneet merkit olivatkin omistajain leimoja. Kun ne olivat avuttomia, hitaita ja ruohoasyöviä eläimiä, joilla oli tavattoman suuret jäsenet mutta perin pienet aivot, voi niitä lapsi paimentaa ja ajaa. Muutaman hetken perästä tuo suunnaton eläin oli teurastettu ja sen kimpaleita riippui kymmenisellä leiritulella yhdessä suurten suomuisten ganoidikalojen kanssa, jotka keihäillä seivästämällä oli pyydystetty järvestä.
Summerlee oli paneutunut nukkumaan hiekalle, mutta me muut kuljeskelimme järven rantamalla koettaen saada lisää tietoja tästä ihmeellisestä maasta. Kaksi kertaa me tapasimme sinisiä savikuoppia, jollaisia olimme nähneet pterodaktylien rimmellä. Ne olivat vanhoja vulkanisia ilmareikiä ja jostain syystä ne herättivät Roxtonin suurta mielenkiintoa. Challengerin mieltä taas erikoisesti kiinnitti kuohuva, pulpahteleva mutalähde, jonka pinnalle joku kummallinen kaasu muodosti suuria, halkeilevia rakkuloita. Hän pisti lähteeseen onton putken ja huudahti ihastuksissaan kuin koulupoika, kun hänen viedessään palavan tulitikun putken päähän kuului kova pamaus ja näkyi sininen liekki. Vielä enemmän hän ihastui, kun hän, suljettuaan nahkaisella tupolla putken pään, sai sen kaasun täyttämänä nousemaan ilmaan.
"Palavaa ja epäilemättä ilmaa kevyempää kaasua. Minä uskallan varmasti väittää, että siinä on suuri määrä vetyä tai ehkä jotain muuta kevyttä kaasua, jota tieteemme ei vielä tunne. G.E. Challengerin keinot eivät ole vielä läheskään loppuneet, nuori ystäväni. Vielä minä varmaan voin teille näyttää, kuinka suuri nero voi käyttää koko luontoa hyväkseen." Hän kopeili jostakin salaisesta aikeestaan, mutta ei puhunut siitä sen enempää.