Varahin iltapäivällä me lähdimme taipaleelle, Nuori ylimys kulki ensimäisenä tietä näyttäen, mutta hän jyrkästi kieltäytyi kantamasta mitään kuormaa. Heti hänen jäljessään astuivat molemmat henkiinjääneet intiaanit, meidän vähäiset kompeemme selässään.
Me neljä valkoista miestä muodostimme jälkijoukon ja ladatuin pyssyin me kuljimme valmiina ampumaan. Lähtiessämme matkaan kuului takanamme olevista tiheistä, synkistä metsistä äkkinäinen kiljunta, joka voi merkitä pakomme herättämää raivoa tai pilkkaavaa halveksumista. Katsoessamme taaksemme näimme vain puitten tiheät lehvät, mutta tuo pitkällinen ulvonta puhui niiden suojassa vaanivien vihollistemme määrättömästä paljoudesta. Me emme kuitenkaan huomanneet mitään vainoamisaikeita ja pian olimme tulleet tasaiselle kentälle ja siis heidän valtansa ulkopuolelle.
Kulkiessani siinä meistä neljästä viimeisenä, en voinut olla hymyilemättä, katsellessani omituisen näköisiä tovereitani. Oliko tuo komeutta rakastava lordi John Roxton, joka kerran oli istunut Albanyssa persialaisten mattojen ja kallisarvoisten taulujen keskellä värillisten lamppujen ruusunhohteisessa valaistuksessa? Ja oliko tuo sama valtavan vaikutuksen tekevä professori, joka oli pöyhistellyt suuren mahonkisen kirjoituspöytänsä takana kirjastossaan Enmore Parkissa? Ja lopuksi oliko tämä sama juhlallinen ja ryhdikäs herra, joka oli käyttänyt puheenvuoroa kokouksessa Zoologisella laitoksella? Kolme kaikkein resuisinta souvaria Surreyn kylätiellä ei olisi voinut olla näitä pahemman näköiset. Me olimme tosin olleet ylätasangolla vasta viikon päivät, mutta meidän varavaatteemme olivat alhaalla leirissä ja tämä viikko oli ollut meille kaikille kovin vaikea — vähimmin vaikea kuitenkin minulle, joka en ollut joutunut apinaihmisten käsiteltäväksi. Kaikki kolme ystävääni olivat kadottaneet päähineensä ja olivat sen tilalle sitoneet nenäliinoja, heidän vaatteensa roikkuivat riepuina, ja heidän ajamattomat, likaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi. Sekä Summerlee että Challenger ontuivat aika lailla, ja minä puolestani olin vielä niin väsynyt aamullisesta kauhukokemuksestani, että vaivoin jaksoin laahustaa eteenpäin, ja kaulani oli kankea kuin tukki tuon murhaintoisen pedon puristuksen jäljiltä. Me olimme todellakin surullinen seurue ja minua ei lainkaan hämmästyttänyt huomatessani, että intiaanimme silloin tällöin kääntyivät meitä katselemaan kauhun ja hämmästyksen kuvastuessa heidän kasvoillaan.
Illan suussa me saavuimme järven rannalle ja päästyämme pensaikosta kirkkaan vedenkalvon näkyviin, päästivät intiaanimme äänekkään ilokirkaisun ja osoittelivat innokkaasti järvelle. Ja meitä kohtasi todellakin ihmeellinen näky. Peilikirkkaalla järvellä kiiti kokonainen suuri laivasto kanootteja meidän rantaamme kohti. Ne olivat usean peninkulman päässä, kun me ensiksi ne huomasimme, mutta ne lähestyivät sangen nopeaan, niin että soutajat pian voivat eroittaa keitä me rannalla seisojat olimme. Samassa he päästivät kaikuvan riemuhuudon, ja me näimme heidän nousevan teljoilta ja hurjasti heiluttavan keihäitä ja airoja. Mutta sitten he taas kävivät käsiksi työhönsä, lipuivat lentäen meitä vielä erottavan vesimatkan yli ja ryntäsivät meidän luoksemme, heittäytyen voimallisin tervehdyshuudoin nuoren ylimyksen jalkoihin. Lopulta muudan heistä, vanhahko mies, jolla oli suurilla loistavilla lasihelmillä koristetut kaula- ja rannerenkaat ja mustatäpläinen, merenpähkinänvärinen kaunis talja harteille heitettynä, kiiruhti esiin ja syleili pelastamaamme nuorukaista. Hän katsoi sitten meihin ja teki muutamia kysymyksiä, jonka jälkeen hän hyvin arvokkaasti lähestyi meitä ja syleili meistä kutakin vuorotellen. Hänen käskystään heittäytyi koko heimo kasvoilleen maahan osoittaakseen meille kunnioitustaan. Minä puolestani tunsin tulevani ujoksi ja hämilleni näin nöyrähenkisen palvomisen esineeksi jouduttuni ja samoja tunteita voin lukea Roxtonin ja Summerleen kasvonpiirteistä, mutta Challenger oikein lekotteli ja levittäytyi kuin kukka päivänpaisteessa.
"Tosin tuo on kehittymätöntä kansakuntaa", sanoi hän ja siveli partaansa heitä katsellessaan, "mutta heidän käyttäytymistapansa korkeammalla asteella olevia henkilöitä kohtaan kelpaisi meidän edistyneemmille eurooppalaisillemme esikuvaksi. Luonnonihmisen vaistot ovat ihmeellisen välittömät."
Oli ilmeistä, että alkuasukkaat olivat sotaretkeltä, sillä kullakin intiaanilla oli keihäs, luulla terästetty pitkä bamburuoko, ja eräänlainen kivinen nuija tai taistelukirves, joka oli kiinnitetty vyötäröille. Synkät, kiukkuiset katseet, joita he loivat meidän juuri jättämäämme metsään, ja heidän alituinen "Doda"-sanan toistamisensa todistivat selvästi, että he olivat muodostaneet apuretkikunnan ja lähteneet matkaan pelastaakseen vanhan ylimyksen pojan tai kostaakseen hänen kuolemansa, sillä kaikesta voi päättää tuon nuoren miehen siksi. Koko heimo ryhtyi nyt neuvottelemaan istuutuen ympyrään; me taas otimme paikkamme lähistölle asettautuen eräälle basalttimöhkäleelle ja seurasimme sieltä keskustelujen kehitystä. Kaksi tai kolme soturia puhui ja lopuksi meidän nuori ystävämme piti voimallisen juhlapuheen, jota hän säesti niin puhuvilla kasvonilmeillä ja liikkeillä, että me ymmärsimme kaikki, aivankuin olisimme osanneet hänen kieltänsä.
"Mitä hyödyttää palata?" hän sanoi. "Ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyy tapahtua. Teidän toverinne ovat tapetut. Mitä siitä vaikka minä olenkin onnellisesti palannut? Toiset ovat kuitenkin saaneet surmansa. Meillä ei koskaan ole minkäänlaista turvallisuutta. Nyt me olemme kokoontuneet ja valmiina." Ja sitten hän osoitti meitä. "Nuo muukalaiset ovat meidän ystäviämme. He ovat suuria taistelusankareita ja vihaavat apinaihmisiä yhtä kiihkeästi kuin mekin. He hallitsevat" — tässä hän viittasi taivasta kohden — "he hallitsevat ukkosta ja salamaa. Koska muulloin meillä on tarjona tällainen etu? Rynnätkäämme heidän kimppuunsa ja joko kuolkaamme nyt tai vastedes eläkäämme turvallisesti. Kuinka muuten häpeämättä voisimme palata naistemme luo?"
Nuo pienet punanahkaiset soturit kuuntelivat tarkasti puhujan sanoja ja hänen lopetettuaan suosionhuudot puhkesivat esiin ja miehet heiluttelivat alkuperäisiä aseitaan ilmassa. Vanha ylimys astui meidän luoksemme ja teki meille muutamia kysymyksiä osoittaen metsiin päin. Roxton antoi hänelle merkin, että hän odottaisi vastausta, ja kääntyi sitten meidän puoleemme.
"Teidän asianne on päättää miten menettelette", sanoi hän. "Minulla puolestani on vielä hanhi kynittävänä tuon apinakansan kanssa, ja jos juttu päättyisi siten, että me kerta kaikkiaan lopettaisimme heidän olemassaolonsa, niin eipä taitaisi olla maaemolla siitä suurta surua. Minä lähden noitten pikku vekkulien matkaan enkä totisesti aio jättää heitä pulaan. Mitä te sanotte, nuori mies?"
"Tietysti tulen mukaan."