Professori Summerlee oli niin perin heikko, että hän ei jaksanut riidellä, mutta hän kiivaasti pudisti päätänsä osoittaakseen omaavansa aivan toisen mielipiteen. Lordi John pyyhkäisi ohutta tukkaansa ja teki tiettäväksi, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään kiistaan, kun häneltä puuttui siihen edellytykset. Mitä minuun tulee, siirsin minä tapani mukaan keskustelun aivan jokapäiväisille ja käytännöllisille aloille, huomauttamalla, että yksi intiaaneista oli kadoksissa.
"Hän on mennyt noutamaan vettä", sanoi lordi John. "Me annoimme hänelle tyhjän läkkirasian ja hän lähti niine hyvineen."
"Vanhalle leirillekö?" minä kysäsin.
"Ei, vaan tuolle puitten välissä olevalle purolle. Sinne on korkeintaan parisataa kyynärää. Miten kauhean kauan hän viipyy."
"Minä lähden ottamaan selvää hänestä", sanoin minä. Otin pyssyni ja aloin astella puroa kohden jättäen ystäväni valmistamaan vaatimatonta aamiaistamme. Teistä ehkä tuntuu että menettelin varomattomasti edes täksi pieneksi ajaksi jättäessäni oivallisen suojapaikkamme, mutta teidän täytyy muistaa, että me olimme monen peninkulman päässä apinakaupungista, että, sikäli kuin silloin tiesimme, apinamiehet eivät olleet keksineet piilopaikkaamme ja että minä en missään tapauksessa peljännyt heitä kun minulla oli pyssy kädessäni. Minä en vielä ollut oppinut tuntemaan heidän viekkauttaan ja voimaansa.
Kuulin puron lorisevan vähän matkan päässä, mutta sen ja minun välillä oli tiheikkönä kasvavia pensaita ja puita. Aioin juuri raivata tieni niitten halki kohtaan, joka oli tovereitteni näköpiirin ulkopuolella, kun erään puun alla vesakossa näin jotakin punaista. Kun tulin lähemmäksi kauhistuin nähdessäni siinä kaipaamani intiaanin kuolleena. Hän virui kyljellään polvet koukussa ja pää eriskummallisella tavalla vääntyneenä, niin että näytti siltä kuin hän olisi katsellut oman olkapäänsä ylitse. Minä päästin kirkaisun ilmoittaakseni ystävilleni, että jotain oli hullusti, riensin paikalle ja kumarruin katsomaan kuollutta. Suojelusenkelini oli varmaan silloin vierelläni, sillä jonkunlainen pelontapainen vaisto tai mahdollisesti joku lehtien kahahdus sai minut katsomaan ylös. Puitten lehvät ulottuivat melkein minun päähäni asti, ja niitten lomista ojentautui hitaasti kaksi pitkää väkevää punakarvaista kättä. Vain silmänräpäys ja nuo suuret, luihut kädet olisivat kiertyneet kaulaani. Minä hypähdin taaksepäin, mutta vaikka liikkeeni olivat nopsat, olivat nuo kädet vieläkin nopsemmat. Äkillisen hyppyni takia niiden kohtalokas ote tosin jäi saamatta mutta toinen niistä tarttui niskaani, toinen kasvoihini. Minä kohotin molemmat käteni suojellakseni kurkkuani, mutta seuraavana hetkenä oli suuri kämmen lipunut kasvoilleni ja levittäytynyt siihen. Minä melkein kohosin maasta ja tunsin sietämätöntä painetta, joka pakotti pääni yhä enemmän ja enemmän takakenoon, kunnes niskan pingoittuminen tuli suuremmaksi, kuin mitä voin kestää. Olin pyörtymäisilläni, mutta kiskoin kuitenkin kaikin voimin apinaihmisen kättä, saadakseni sen irti leuastani. Kohottaessani katseeni näin kauheat kasvot kylmine, vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat omiini. Noissa hirveissä silmissä oli jotakin hypnoottista. En jaksanut kauemmin tehdä vastarintaa. Kun peto tunsi, että minä hänen otteessaan lamauduin, välkkyi pari suden hampaita ja peljättävä suu vetäytyi hymyyn, leuan ote tuli lujemmaksi ja sitä painettiin yhä enemmän ylös- ja taapäin. Kevyt, opaalinvärinen sumu laskeutui silmieni eteen ja oli kuin pienet hopeakellot olisivat soineet korvissani. Kumeasti ja kaukaa kuului pyssynlaukaus ja minulla oli jonkunlainen käsitys siitä että pudota mätkähdin maahan ja jäin siihen tiedottomana ja liikkumattomana.
Tullessani tajuihini makasin selälläni nurmella pensastossa olevassa piilopaikassamme. Joku oli tuonut purosta vettä ja lordi John Roxton kostutteli kasvojani, professorien huomattavasti levottomina koettaessa pitää päätäni pystyssä. Hetken aikaa pilkisteli esiin ihminen noitten tieteellisten naamioitten takaa. Pikemmin säikähdys kuin mikään suoranainen vahinko oli aiheuttanut pyörtymiseni, ja puolen tunnin perästä, huolimatta särkevästä päästäni ja kankeasta niskastani, minä taas olin pystyssä valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa.
"Teidän henkenne oli hiuskarvan varassa", sanoi lordi John. "Kun minä kuulin teidän huutonne ja näin päänne puolittain vääntyneenä sekä koipenne ilmassa sätkyttelevän, luulin minä, että seurueemme oli tullut yhtä henkeä pienemmäksi. Minä kiireessä ampua paukautin petoa kohti, mutta hän joka tapauksessa päästi teidät käsistään ja katosi kuin nuoli. Totta totisesti, toivoisinpa, että minulla olisi viisikymmentä pyssyillä asestettua miestä! Silloin minä tekisin lopun koko tuosta inhoittavasta roskaväestä ja jättäisin tämän maan hiukan siistimmäksi kuin mikä se oli tullessamme tänne."
Oli siis aivan ilmeistä, että apinaihmiset olivat jollain tavalla keksineet meidän piilopaikkamme ja että meitä vartioitiin joka taholta. Meidän ei suuresti tarvinnut peljätä heitä päivän aikana, mutta pimeän tultua he luultavasti ryntäisivät kimppuumme, niin että oli parasta koettaa mahdollisimman pian päästä pois heidän läheisyydestään. Kolmella puolellamme oli tiheää metsää ja siellä he voivat väijyä meitä. Mutta neljännellä puolella — sillä joka vietti järveä kohti — kasvoi parhaastaan vain matalaa pensaikkoa ja joku harva puu, joiden väliin siellä täällä jäi aivan avoimia kohtia. Juuri tuota tietä minä olin kulkenut yksinäisellä retkelläni ja se vei suoraan intiaaniluolille. Kaikkien mahdollisten syitten perustalla meidän oli valittava tämä suunta.
Vaikealta tuntui meistä vain vanhan leirimme jättäminen, ei ainoastaan sinne jääneitten varastojen takia, vaan vielä enemmän sentähden, että meidän näin ollen täytyi luopua yhteydestä Zambon kanssa, joka oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä rengas. Meillä oli tosin riittävä määrä patruunia ja kaikki pyssymme, niin että me ainakin jonkun aikaa voisimme tulla toimeen omin neuvoin, ja sitäpaitsi me toivoimme voivamme pian palata ja jälleen päästä yhteyteen neekerin kanssa. Hän oli varmasti luvannut pysyä paikoillaan ja me emme epäilleet, etteikö hän pitäisi sanaansa.