Ja keventynein mielin professori uudelleen nukahti.

NELJÄSTOISTA LUKU

"Ne saavutukset olivat todellisia."

Me olimme luulleet, että vainoojamme, apinamiehet, eivät tienneet meidän piilopaikastamme mitään, mutta tulimme pian huomaamaan että olimme erehtyneet. Metsässä ei kuulunut risahdustakaan, ei yksikään lehti värähtänyt. Mutta meidän olisi pitänyt ottaa oppia ensimäisestä kokemuksestamme ja muistaa, kuinka viekkaasti ja sitkeästi nuo olennot voivat vartioida ja väijyä aina sopivan hetken koittoon asti. Minä en voi joutua lähemmäksi kuolemaa, kuin olin tuona aamuna, tulkoon osakseni elämässäni kohtaloita millaisia tahansa. Mutta kerronpa järjestyksessä kuinka kaikki kävi.

Kaikki me heräsimme väsyneinä ja voimattomina eilispäivän kauheitten mielenliikutusten ja riittämättömän ravinnon vaikutuksesta. Summerlee oli edelleen niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan, mutta tuossa vanhassa miehessä oli annos vihaista tuikeutta, joka ei suostunut tunnustamaan minkäänlaista lamautumista. Yhteisen neuvottelun jälkeen me päätimme vielä pari tuntia pysyä paikallamme, syödä hyvin ansaitsemamme aamiaisen ja sitten lähteä vaeltamaan Keskusjärven ympäri ylätasangon toiseen laitaan noille luolille, joissa minun havaintojeni mukaan intiaanit asuivat. Olimme varmat siitä, että meidän vapauttamaimme intiaanien suositus takaisi meille heidän tovereittensakin lämpimän vastaanoton. Sitten me työmme tehtyämme ja tultuamme yhä paremmin tuntemaan Maple Whiten Maata keskittäisimme kaikki ajatuksemme tuohon elämällemme niin tärkeään ongelmaan, miten pääsisimme pakenemaan ja palaamaan kotia. Itsensä Challengerin oli tunnustaminen, että olimme täyttäneet tehtävämme ja että ensimäinen velvollisuutemme oli saattaa sivistyneelle maailmalle tieto tekemistämme hämmästyttävistä löydöistä.

Me voimme nyt lähemmin tarkastella noita pelastamiamme intiaaneja. He olivat pienikasvuisia, jänteviä, notkeita ja hartevia, heillä oli sileä musta tukka, joka oli nahkapaulalla sidottu niskaan ja heidän lantioverhonsa olivat niinikään nahkaiset. Heidän kasvonpiirteensä olivat tasaiset, hyvinmuodostuneet ja hyvänluontoiset. Heidän korvanipukkansa, jotka nyt roikkuivat reveltyinä ja verisinä, todistivat, että niihin oli kiinnitetty koristuksia, jotka apinamiehet nyt olivat ryöstäneet. Heidän puheensa, jota me emme ymmärtäneet, sujui virtanaan heidän keskustellessaan keskenään, ja kun he osoittivat toisiaan ja kerran toisensa jälkeen toistivat sanan "Accala", ymmärsimme me, että tämä oli heidän kansansa nimi. Toisinaan pelko ja viha vääristivät heidän kasvonsa ja he puristivat nyrkkejänsä kohti ympäröiviä metsiä ja huusivat: "Doda! Doda!", joka luultavasti oli heidän vihollistensa nimi.

"Mikä on mielipiteenne heistä, Challenger?" kysyi lordi John. "Päivänselvää on ainakin, että tuo pikku vekkuli, jonka otsalta hiukset ovat ajellut, on muita arvokkaampi." Tosiaan oli ilmeistä, että tuo mies erosi toisista, eivätkä he koskaan rohjenneetkaan puhua hänelle osoittamatta syvää kunnioitusta. Hän näytti olevan nuorin heistä ja kuitenkin hän oli niin ylpeä ja ylhäinen, että kun Challerger laski suuren kätensä hänen päänsä päälle, vavahti hän kuin hevonen kannustettaessa, hänen tummat silmänsä salamoivat ja hän vetäytyi jonkun matkan päähän professorista, Laskien käden rinnallensa hän arvokkaasti lausui tämän jälkeen useita kertoja sanan "Maretas". Professori ei ollut milläänkään vaan tarttui lähintä intiaania olkapäähän ja alkoi pitää hänestä esitelmää, aivankuin hän olisi ollut spriihin pantu esine luentosalissa.

"Tämä kansakunta", sanoi hän korkealla äänellä, "tutkittakoon sen pääkallon muotoa, kasvojen kulmaa tai muita tunnuksia, ei ole suinkaan alhaisasteinen, päinvastoin meidän on asetettava se huomattavasti korkeammalle tasolle kuin kaikki tähän asti tuntemani etelä-ameriikkalaiset heimot. On mahdotonta selittää, kuinka tuollainen rotu olisi voinut täällä kehittyä. Muuten on olemassa sellainen juopa apinaihmistenkin ja tällä ylätasangolla vielä elävien primitiivisten eläinten välillä, että ei voi olettaa heidänkään täällä voineen kehittyä."

"Miten kummalla he sitten ovat tänne joutuneet?" kysyi lordi John
Roxton.

"Sitä kysymystä tullaan varmasti innokkaasti pohtimaan kaikissa Euroopan ja Ameriikan tieteellisissä seuroissa", vastasi professori. "Minun tulkintani, minkä arvoinen se sitten lieneekin" — hän pöyhisti rintaansa tavattomasti ja katseli ympärilleen ärsyttävän kopeasti sanoessaan viimeiset sanat — "on sellainen, että kehitys on jatkunut tälle maalle omituisten ehtojen vallitessa aina luurankoisten tasolle saakka ja että vanhat lajit ovat säilyneet ja eläneet yhdessä uudempien kanssa. Me löydämme täältä esim. niin nykyaikaisia eläimiä kuin tapiirin — jolla on kunnioitettavan pitkä sukuluettelo —, suuren hirven ja muurahaisnieliäisen yhdessä jurakauden matelijalajien kanssa. Tämähän on ilmeistä. Ja nyt me tapaamme apinaihmisen ja intiaanin. Mitä sanookaan tiede heidän ilmaantumisestaan? Minä voin selvitykseksi esittää vain ulkoakäsin tapahtuneen maahantulon. On luultavaa, että Etelä-Ameriikassa on elänyt ihmisenmuotoinen apina ja että se ammoisina aikoina on löytänyt tiensä tälle paikalle sekä kehittynyt täällä kohtaamiksemme olennoiksi, joista muutamat" — tässä hän loi silmänsä minuun — "ovat ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa puolesta siksi edistyneitä, että jos niillä olisi vastaava määrä älyllisyyttä, ne olisivat — en epäile sitä sanoa — kunniaksi mille nykyään elävälle rodulle tahansa. Mitä intiaaneihin tulee, niin päättelen minä niiden olevan viimeisiä alhaalta tulleita vaeltajia. Nälänhädän ahdistamina tai vainottuina he ovat paenneet tänne korkealle. Kohdattuaan täällä villipetoja, pakenivat he noihin nuoren ystävämme kuvailemiin luoliin, mutta he ovat saaneet olemassaolostaan taistella kovaa kamppailua villipetojen ja ennen muita apinaihmisten kanssa, jotka ovat pitäneet heitä tungettelijoina ja sotineet heitä vastaan säälimättömästi ja suuremmille eläimille tuntemattomalla viekkaudella. Tästä myös selviää, että intiaanien luku on sangen rajoitettu. No niin, hyvät herrat, olenko tulkinnut arvoituksen oikein vai löytyykö ehkä vielä joku hämärä kohta?"