"Totta totisesti, sehän on kuu!" huusi lordi John. "Nyt, pojat, nyt on tultu vuoren läpi, nyt on tultu vuoren läpi!"
Se oli todellakin täysikuu, joka paistoi suoraan kalliossa olevasta aukosta. Tämä oli huomattavan suuri halkeama, isokokoista akkunaa leveämpi ja aivan riittävän laaja meille. Kun me kurkottauduimme siitä alas, huomasimme me, ettei alaslaskeutuminen tulisi muodostumaan erittäin vaikeaksi ja ettei ollut järin pitkältä maahan. Ei ollut kumma, ettemme alhaalta käsin olleet huomanneet aukkoa, sillä kalliot sitä suojasivat ja sitäpaitsi sen alapuolista kallioseinää myöten olisi ollut mahdoton kiivetä ylöspäin, joten meillä ei tuolloin ollut mitään erikoista halua tarkastella lähemmin tätä paikkaa. Nyt me joka tapauksessa tulimme vakuutetuiksi siitä, että me köyden avulla voisimme päästä alas, ja suuresti iloissamme palasimme leiriimme tekemään seuraavaksi illaksi matkavalmistuksiamme.
Kaiken mitä teimme täytyi tapahtua nopeasti ja salaa, koska intiaanit vielä tänä viime hetkenä voisivat estää lähtömme. Varastomme, pyssyjä ja patruunia lukuunottamatta, meidän täytyi jättää sinne. Mutta Challengerilla oli yhtä ja toista vaikeasti käsiteltävää tavaraa, jota hän innokkaasti tahtoi saada mukaansa, varsinkin eräs kolli, josta en saa mainita mitään, tuotti meille vaivaa enemmän kuin muut yhteensä. Päivä kului hitaasti, mutta pimeän tullessa me olimme valmiit lähtemään taipaleelle. Suurella vaivalla saimme tavarat rapuista ylös ja katsoimme sitten taaksemme, luoden viimeisen silmäyksen tuohon ihmeelliseen maahan, joka kai pian kadottaa eriskummallisen viehätyksensä ja joutuu metsästäjien ja malminlouhijain saaliiksi mutta joka meille kullekin on ollut lumouksen ja romantiikan satumaa, maa, jossa me olemme paljon uskaltaneet, paljon kärsineet ja paljon oppineet — meidän maamme, jota me aina mielellämme omaksemme kutsumme. Vasemmalla puolellamme olevista lähiluolista heijastui punertava, iloinen valo, hälveten laajaan maisemaan. Allamme olevalta rinteeltä kuului intiaanien naurua ja lauluja. Etäämpänä kohosivat metsät ja ylängön keskellä pimeässä heikosti hohtaen levittäytyi tuo suuri järvi, eriskummallisten hirviöitten kasvattaja. Seistessämme siinä kuului räikeä, vinkuva ääni, jonkun velhomaisen eläimen huuto kautta pimeyden. Oli kuin Maple Whiten Maa olisi huutanut meille jäähyväisiksi. Me käännyimme ja kiirehdimme luolaan, josta oli tuleva meidän kotiin vievä tiemme.
Kahden tunnin perästä olimme tavaroinemme ja omaisuuksinemme kallion juurella. Ainoastaan Challengerin kollit olivat tuottaneet meille jonkunverran vaikeuksia. Päästyämme alas jätimme kaikki siihen ja riensimme kiireen kaupalla Zambon leirille. Aikaisin aamulla sitä lähenimme, mutta näimme paikalla yhden nuotiotulen asemesta ainakin kaksitoista sellaista. Apujoukko oli tullut. Sen muodosti kaksikymmentä virralta tullutta intiaania, ja he toivat mukanaan paaluja, köyttä ja kaikkea muuta, mitä voitaisiin tarvita sillan rakentamiseen kuilun ylitse. Tavaroittemme kuljetus tulee näinollen ainakin käymään helposti huomenna lähtiessämme paluumatkalle Amazonjokea kohti.
Kiitollisin ja nöyrin mielin minä nyt siis lopetan selostukseni. Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä ja kokemamme koettelemukset ovat jalostaneet sielujamme. Kukin meistä on tavallaan tullut paremmaksi ja ajattelevaisemmaksi ihmiseksi, Voi käydä niin, että saavuttuamme Paraan jäämme sinne hankkimaan itsellemme vaatteita ja yhtä ja toista muutakin. Siinä tapauksessa tulee tämä kirje perille yhtä postivuoroa ennen minua, Muutoin se tulee Lontooseen samana päivänä kuin minäkin. Kummassakin tapauksessa toivon, kunnon mr Ardle, pian saavani puristaa teidän kättänne.
KUUDESTOISTA LUKU
Paluu.
Tahtoisin tässä lausua kiitollisuuteni kaikille Amazonvirran varrella asuville ystävillemme heidän meille paluumatkallamme osoittamastaan suuresta hyvyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Erikoisesti tahtoisin kiittää signor Penalosaa ja niitä Brasilian hallituksen virkamiehiä erinomaisista matkaamme helpottavista järjestelytoimenpiteistä sekä signor Pereiraa Parassa, joka oli hankkinut meitä varten valmiiksi tähän kaupunkiin täydelliset vaatekerrat kaikkine pienempinekin tarpeineen, joten me saatoimme siistittyinä henkilöinä taas näyttäytyä sivistyneelle maailmalle. Ehkäpä tuntuu omituiselta, että tavallaan petoksella olemme palkinneet näitä isäntiämme ja hyväntekijöitämme, mutta olosuhteet nyt kerta kaikkiaan olivat sellaiset, että meillä ei ollut valinnan varaa, ja saan siis täten ilmoittaa näille herroille, että he vaan tuhlaisivat aikansa ja rahansa jos he yrittäisivät seurata jälkiämme. Nimetkin olemme selostuksissamme muuttaneet muiksi, ja minä olen varma siitä, että kukaan heistä ei edes kaikkein tarkimman tutkimuksen perustalla pääsisi tuntematonta maata tuhatta peninkulmaa lähemmäksi.
Se vilkas mielenkiinto, joka meihin kohdistettiin niissä Etelä-Ameriikan seuduissa, joiden kautta me matkustimme, oli meidän luulomme mukaan laadultaan aivan paikallista, ja voin vakuuttaa Englannissa oleville ystävillemme, ettei meillä ollut aavistustakaan siitä tavattomasta huomiosta, jonka vaiheittemme huhu oli herättänyt koko Euroopassa. Vasta höyrylaiva Ivernialla, ollessamme noin viidensadan peninkulman päässä Southamptonista, alkoi meille sanomalehdiltä ja toimistoilta sataa langattomia sähkösanomia, joissa tarjottiin satumaisia summia tutkimustemme tuloksia selostavan lyhyen vastaussähkösanoman maksuksi, ja meille selvisi, minkälaista mielenkiintoa matkamme oli herättänyt ei ainoastaan tieteellisessä maailmassa vaan myöskin suuren yleisön keskuudessa. Me olimme kuitenkin yksimielisiä siitä, että mitään selostusta ei sanomalehdille jätettäisi, ennenkun olimme tavanneet Zoologisen laitoksen jäsenet, sillä olihan meidän velvollisuutemme jättää ensimäiset tiedot tuolle yhdistykselle, jolta olimme ottaneet vastaan meidät matkalle saattaneen tehtävän. Vaikkakin saapuessamme Southamptoniin koko kaupunki oli täynnä sanomalehtimiehiä, kieltäydyimme jyrkästi antamasta heille mitään selvityksiä, josta taas oli seurauksena, että yleinen mielenkiinto kohdistui marraskuun 7. päiväksi ilmoitettuun kokoukseen. Eläintieteellinen sali, joka oli ollut retkikuntamme perustamisen näyttämönä, oli tällä kertaa aivan liian pieni ja Queen's Hall Regent Streetin varrella katsottiin soveliaaksi huoneustoksi. Kuitenkin järjestäjät olisivat voineet valita Albert Hallin. Tilaa ei olisi sittenkään ollut riittävästi.
Tuo suuri kokous oli määrätty tulomme seuraavaksi illaksi. Ensimäinen päivä meni meidän omiin henkilökohtaisiin asioihimme. Omistani en voi vielä puhua. Ehkäpä tuonnempana voin ajatella ja haastaa niistä pienemmällä liikutuksella. Minä olen tämän kertomuksen alussa kertonut lukijoille menettelyni aiheuttimet. Luultavasti on oikein ja kohtuullista, että täydennän kertomuksen ja mainitsen tuloksen. Varmaan kai sekin päivä tulee, jolloin en soisi, että olisi toisin kuin on. Olen ainakin tullut ottaneeksi osaa ihmeelliseen kokemukseen enkä voi muuta kuin olla kiitollinen sille voimalle, joka minut siihen kannusti.