Professori Challenger: "No uskoisitteko sitten?"
Tri Illingworth (nauraa): "Totta kaiketi."
Ja nyt seurasi illan suuri sensatsioni — numero niin draamallinen, ettei sellaista tule toista löytymään tieteellisten kokouksien historiassa. Professori Challenger nosti kätensä merkiksi, ja heti nähtiin hänen toverinsa mr E. D. Malonen kohoavan paikaltaan ja astuvan korokkeen taakse. Hetken perästä hän tuli takaisin jättiläiskokoisen neekerin seuraamana ja he kantoivat suurta nelikulmaista laatikkoa. Se oli arvattavasti hyvin raskas, sillä hitaasti he sitä raahasivat ja laskivat sen professorien tuolirivin eteen. Salissa oli tullut aivan hiljaista, ja kaikki seurasivat jännittynein katsein mitä korokkeella tapahtui. Professori Challenger veti pois pyörillä liukuvan reiällisen kannen, Kurkistettuaan laatikkoon näpäytteli hän useita kertoja sormiaan ja sanomalehtimiesten penkiltä voitiin kuulla hänen hyväilevällä äänellä puhelevan: "No tulehan nyt, pikku simasuu!" Vähän tämän jälkeen laatikosta kuului rätinää ja sen pohjalta kohosi kauhea, iljettävä eläin, joka asettautui istumaan laatikon reunalle. Ei edes se seikka, että Durhamin herttua aivan äkkiarvaamatta putosi korokkeelta, voinut herättää kauhistuneen yleisön huomiota. Olion ulkomuoto muistutti kaikkein vääristellyintä, nurinkurisinta fysionomiaa, mitä minkään järjettömän keskiaikaisen kuvaniekan mielikuvitus on saanut aikaan. Se oli ilkeä ja hirvittävä, ja sen kaksi pientä punaista silmää hehkui kuin hiilet. Sen leveässä, hurjassa kidassa oli kaksi riviä haimaisia hampaita. Sen koukkuisilla olkapäillä poimutteli jokin vanha harmaan shaalin näköinen laite. Se oli lapsuusajan ruumiillistunut "mörkö". Salissa tultiin rauhattomaksi; joku päästi kirkaisun, kaksi ensimäisellä tuolirivillä istunutta naista putosi taintuneina lattialle ja korokkeella huomattiin yleinen pyrkimys seuraamaan puheenjohtajaa orkesteriosastoon.
Ensi hetkinä oli syntyä yleinen pakokauhu. Professori Challenger kohotti kätensä tyynnyttääkseen yleisöä, mutta tämä liike säikähdytti ja saattoi rauhattomaksi hänen vieressään olevan kuvatuksen. Tuo merkillinen shaali ojentautui ja alkoi räpytellä nahkamaisina siipinä. Eläimen omistaja koetti tarttua sen koipeen kiinni, mutta liian myöhään. Se oli kohonnut laatikon reunalta ja lenteli nyt kehässä salia kiertäen, kymmenen jalan pituisten siipien pitäessä kuivaa viuhinaa ja inhoittavan hajun levitessä koko huoneeseen. Parvilla olijat alkoivat peljätä, hehkuvien silmien ja terävän nokan heitä lähestyessä, ja heidän huutonsa säikäyttivät tuon räpyttelevän eläimen aivan hurjapäiseksi. Se lisäsi vauhtiaan ja puski seiniä ja kattokruunuja vastaan. "Akkuna, taivaan tähden, sulkekaa akkuna!" huusi professori hypellen korokkeella ja epätoivoisena väännellen käsiään. Mutta varoitus tuli liian myöhään. Heti senjälkeen tuo yleistä kauhua herättänyt olio, joka oli pompahdellut seinästä toiseen kuin koiperhonen kaasukuulassa, löysi aukinaisen akkunan, työnsi inhoittavan ruumiinsa sen lävitse ja katosi. Professori Challenger vaipui tuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä, koko yleisön huoatessa keventynein mielin, päästyään eroon tuosta pedosta.
Ja kuinka kuvailla mitä sitten tapahtui, kun enemmistön kuohuva ilo ja vähemmistön muuttuneet tunteet yhtyivät suureksi liikutuksen aalloksi, joka vyöryi esiin salin takaovesta, kasvoi, lainehti oskesteriosaston ylitse, nousi korokkeelle ja harjallaan vei pois nuo neljä sankaria? (Ei hulluimmin sanottu, kunnon Mac!) Yleisö tahtoi nyt hyvittää äskeisen oikeudentuntonsa niukkuuden. Kaikki olivat jaloillaan. Kaikki huusivat ja liikehtivät. Joukko riemuitsevia miehiä tungeskeli matkamiesten ympärillä. "Nostakaa heidät ilmaan!" huusivat sadat äänet. Silmänräpäyksessä nuo neljä miestä lennähtivät joukon päitten yläpuolelle. Turhaan he koettivat tempoa itseään irti. Heitä pidettiin lujasti korkeilla kunniapaikoillaan ja vaikkapa olisi tahdottukin laskea heidät alas, olisi se ollut kovin vaikeata, kun joukko oli niin taaja. "Regent Streetille! Regent Streetille!" huusivat äänet. Tiheään sulloutunut yleisö alkoi huojua, ja hidas ihmisvirta, joka olkapäillään kantoi neljää miestä, vetäytyi ovea kohti. Ulkona kadulla kohtasi katsojaa tavaton näky. Ainakin satatuhantinen joukko odotti siellä. Tuo määrätön ihmismeri tervehti neljää seikkailijaa kaikuvilla eläköönhuudoilla heidän joukon päitten päällä tultuaan näkyville ja sähkölamppujen valaistessa heidän kasvonpiirteensä. "Kulkueeksi! Kulkueeksi!" huudettiin. Ja tiheänä falangina, sulkien kadut seinästä seinään, lähti joukko liikkeelle kulkien Regent Streetin, Pall Mallin, St. James's Streetin ja Piccadillyn kautta. Lontoon koko liikenne keskeytyi ja monia pikku yhteentörmäyksiä lienee sattunut mielenosoittajien ja toiselta puolen poliisin sekä ajurien välillä. Vasta puolenyön aikaan päästettiin nuo neljä tutkimusmatkailijaa rauhaan ja heistä erottiin lordi John Roxtonin nuorenmiehen-asunnon portilla Albanyssa, innostuneen joukon kuorossa laulettua: "Niitä poikia kiitämme lauluin" ja päätettyä ohjelman kuninkaanlaululla. Niin loppui eräs merkillisimpiä iltoja, mitä Lontoossa pitkiin aikoihin on ollut.
* * * * *
Näin kertoi ystäväni Macdona, ja hänen selostuksensa oli kyllä aivan oikea vaikkakin hieman väritetty. Mitä tuohon voimakkaimmin vaikuttaneeseen välikohtaukseen tulee, oli se yleisölle tietenkin hämmästyttävä yllätys, mutta tarvitsee tuskin mainita, että sellainen se ei ollut meille. Lukija kai muistaa, kuinka minä tapasin lordi John Roxtonin suojelevaan krinuliiniin pukeutuneena, kun hän oli menossa hakemaan professori Challengerille "pedon poikasta". Minä olen myöskin maininnut siitä vaivasta, minkä professori Challengerin matka tavarain kuljettaminen meille tuotti, lähtiessämme ylätasangolta, ja jos olisin kuvaillut merimatkaamme, olisi minulla ollut paljon puhumista siivottoman matkatoverimme ruokahalusta ja mikä puuha meillä oli tyydyttäessämme sitä pahentuneilla kaloilla. En ollut aikaisemmin tästä juuri maininnut, kun professori jyrkästi vaati, ettei tuon kieltämättömän todistuskappaleen maahantuonnista saisi herätä hämärintäkään aavistusta kenessäkään ennen sitä hetkeä, jolloin hänen vihollistensa vastustus lopullisesti nujerrettaisiin.
Vielä sana Lontoon-pterodaktylin kohtalosta. Siitä ei voida sanoa mitään varmaa. Kaksi säikähtynyttä naista todistaa, että se ensin lensi Queen's Hallin katolle ja parisen tuntia istui siellä liikkumattomana, kuin olisi se ollut raudasta valettu helvetillinen ilmestys. Seuraavan päivän iltalehdissä kerrottiin, että sotamies Miles Coldstreamkaartista oli vartioidessaan Marlborough Housen sisäänkäytävää luvattomasti jättänyt vartiopaikkansa ja joutunut sotaoikeuteen vastaamaan tästä rikkomuksesta. Sotamies Milesin kertomusta, että hän oli heittänyt pyssynsä ja lähtenyt juoksemaan katua pitkin, nähtyään kuun ja itsensä välissä äkisti paholaisen, ei tosin oikeus ottanut uskoakseen, mutta lienee sillä jotain yhteyttä kysymyksessä olevan asian kanssa. Ainoa todistus, mikä minulla vielä on esitettävänä, on saatu hollantilais-ameriikkalaisen postialuksen _Friesland'_in laivakirjasta, ja mainitaan siinä, että laivasta oli noin kymmenen peninkulman päässä Englannin rannikosta nähty merkillinen, puoleksi lentävää vuohta, puoleksi suunnatonta nahkasiipeä muistuttava otus, joka kauheata vauhtia lensi lounaista kohti. Jos kotiseudun vaisto ohjasi sitä oikeaan suuntaan, ei ole epäilystäkään, etteikö Euroopan viimeinen pterodaktyli olisi heittänyt henkeänsä jossakin kaukana Atlannilla.
Ja Gladys — oi, minun Gladyni! — mystillinen Gladysjärvi, jonka nimi tästedes aina tulee olemaan Keskusjärvi, sillä koskaan en minä tee hänen nimeänsä kuolemattomaksi. Enkö aina ennen ollutkin huomaavinani jonkunlaista kovuutta hänen luonteessaan? Eikö minusta vain silloinkin, kun ylpeillen olin totellut hänen käskyjänsä, ollut tuntunut ihmeelliseltä tämä rakkaus, joka ajoi rakastetun kuolemaan tai ainakin saattoi hänen henkensä vaaraan? Enköhän minä sentään silloin tällöin koettaessani katsoa hänen kauniitten kasvojensa ohitse suoraan hänen sielunsa sisimpään huomannut siellä itsekkäisyyden ja oikullisuuden varjojen häilyvän? Rakastiko hän sankarillisuutta ja kaikkea suurenmoista sen oman itsensä takia, vai eikö hän pikemminkin olisi tahtonut saavuttaa siten itselleen, ilman mitään vaivannäköä tai uhrausta, jonkunlaista maineen heijastusta? Vai ovatko nämä ajatukset vain luulottelevaa viisautta, joka ilmestyy vasta perästäpäin? Tämä oli elämäni raskain kokemus. Alussa se teki minut kyynikoksi. Mutta kirjoittaessani tätä nyt viikon kuluttua ja kun lordi John Roxtonilla ja minulla jo on ollut sangen merkittävä keskustelumme — no niin, pahemminkin voisivat asiat olla.
Koetan olla mahdollisimman suppea. En ollut Southamptoniin saanut ainoatakaan kirjettä enkä sähkösanomaa ja kuumeisen rauhattomana minä saavuin tuolle pienelle Streathamissa sijaitsevalle huvilalle kymmenen aikaan illalla. Elikö hän vai oliko hän kuollut? Kuinka toteutuisivatkaan unelmani avoimesta sylistä, hymyilevistä kasvoista ja kiitollisista sanoista hänen rakkaalleen, joka täyttääkseen hänen oikkunsa oli pannut oman elämänsä vaaranalaiseksi? Minä olin jo laskeutunut alas korkeilta vuorilta ja kuljin peräti maajalassa. Jos hänellä oli vaikenemiseensa hyvät syyt, niin voisin uudelleen nousta pilviin. Minä ryntäsin puiston halki, kolkutin kaikin voimin porttia, ryntäsin tyrmistyneen palvelustytön ohi ja astuin vierashuoneeseen. Gladys istui suuren verhotun lampun alla olevalla pienellä sohvalla pianon vieressä. Kolmella askeleella olin rientänyt lattian poikki ja tarttunut hänen molempiin käsiinsä.