"Gladys!" huusin minä. "Gladys!"
Hän katseli minua hämmästyneenä. Hän oli jollakin merkillisellä tavalla muuttunut. Tuo silmien ilme, kylmä tuijottava katse, yhteenpuristuneet huulet olivat minulle ennen näkemättömiä. Hän veti pois kätensä.
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi hän.
"Gladys!" huudahdin minä. "Miten ovat asiat? Olethan sinä kai minun
Gladyni — pikku Gladys Hungerton?"
"En", sanoi hän, "minä olen Gladys Potts. Saanko esittää teille mieheni."
Miten kohtuuton on elämä! Siinä minä nyt seisoin koneellisesti kumartaen ja puristaen pienen punatukkaisen herran kättä, joka oli istunut mykkyräisissään minulle ennen pyhitetyssä nojatuolissa. Me kumartelimme ja irvistelimme toisillemme.
"Isäni antaa meidän asua täällä toistaiseksi. Me laitamme juuri omaa kotiamme kuntoon", sanoi Gladys.
"Vai niin, minä ymmärrän", sanoin minä.
"Te ette siis Parassa saanut kirjettäni?"
"En ole saanut mitään kirjettä."