"Nyt on asia sellainen, että minä olen nähnyt vain yhden ainoan paikan, joka oli vulkaaninen sinisaven täyttämä kraateri. Tuo paikka oli tunnettu suuri De Beers-timanttikaivos Kimberleyssä. Olin siis joutunut timanttikuumeeseen. Tekaisin häkintapaisen säilyttääkseni henkeni noitten löyhkäävien petojen parissa ja vietin siellä lapioineni onnellisen päivän. Nämä minä sieltä sain."
Hän aukaisi sikarilaatikon, kaatoi sen kumolleen, ja kaksi- tai kolmekymmentä hiomatonta kiveä, joiden koko vaihteli herneen ja kastanjan väliasteissa, vierähti pöydälle.
"Te ehkä arvelette, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt puhua teille asiasta. Sen olisin tehnyt, mutta minä tiedän, että maailma on täynnä varomattoman tielle viritettyjä ansoja ja että kivet voivat olla miten suuria tahansa ja kuitenkin niillä on pieni arvo. Minä otin ne sentähden kotiin ja jätin heti ensimäisenä päivänä yhden Spinksille pyytäen, että se hiottaisiin ja arvonsa puolesta määriteltäisiin."
Hän otti taskustaan pillerirasian ja pudotti siitä nähtäväksemme säihkyvän timantin — yhden kauneimmista kivistä mitä eläissäni olen nähnyt.
"Kas tämä on tulos", sanoi hän. "Hän arvioi ne yhteensä vähintäin kahdensadantuhannen punnan arvoisiksi. Tietysti meillä kaikilla on yhtä suuri osuus niihin. Mikään muu ei voi tulla kysymykseen. No, Challenger, mitä aiotte tehdä viidelläkymmenellätuhannellanne?"
"Jos te todella pysytte tuossa auliissa käsityksessänne", sanoi professori, "niin luulenpa että perustan yksityisen museon, jollaista jo kauan olen unelmissani hautonut."
"Entä te, Summerlee?"
"Minä luultavasti otan virkaeron ja siten saan aikaa antautuakseni kalkkikivettymien luokitteluun."
"Ja minä käytän omani", sanoi lordi John, "varustaakseni retkikunnan ja vielä kerran heittääkseni silmäyksen tuolle rakkaalle vanhalle ylängölle. Mitä tulee teihin, nuori ystäväni, niin te kai käytätte rahanne mennäksenne naimisiin."
"Enpä niinkään", sanoin minä surullisesti hymyillen. "Jos tahdotte ottaa minut mukaan, tulen kernaammin teidän kanssanne."