En voinut naiselle valehdella.
"Varjelkoon meitä taivas! Se aine on kaikista vaarallisin. Te ette varmasti usko sanaakaan hänen puheistaan — enkä minä sitä lainkaan ihmettele. Mutta älkää sanoko sitä hänelle, hän raivostuu. Olkaa uskovinanne häntä, niin pääsette ehkä koko jutusta ilman vastenmielisyyksiä. Muistakaa, että hän uskoo itse kaikki. Siihen voitte luottaa. Rehellisempää miestä ei ole koskaan elänyt. Nyt te ette saa viipyä täällä kauempaa, muuten alkaa hän vetää vääriä johtopäätöksiä. Jos hän näyttäytyisi vaaralliseksi hyvin vaaralliseksi — niin soittakaa kelloa ja pitäkää häntä loitolla itsestänne siksi kun minä tulen. Hänen pahimmillaankin ollessaan saan minä hänet tavallisesti taipumaan."
Näin rohkaisevasti puhuttuaan jätti hän minut tuon hiljaisen Austinin haltuun, joka meidän lyhyen keskustelumme aikana oli odottanut jäykkänä kuin pronssiin valettu kuva, ja niin vietiin minut käytävän toiseen päähän asti. Koputin ovelle, eläimen lyhyt mylvähdys huoneesta, ja minä olin kahden kesken professorin kanssa.
Hän istui kääntyvässä tuolissa suuren kirjoja, karttoja ja piirustuksia täynnä olevan pöydän takana. Astuessani huoneeseen pyöritti hän tuolia nähdäkseen minut. Hänet nähdessäni henkeni salpautui kurkkuun. Olin kyllä valmistautunut kohtaamaan jotakin tavatonta, mutta en ollut osannut edes kuvitella noin valtavan suurenmoista personallisuutta. Täytyi hämmästyä hänen rajatonta suuruuttaan — suuruuttaan ja valtavasti vaikuttavaa olentoaan. Pää oli ääretön — suurin mitä koskaan olen ihmisellä nähnyt. Olen vakuutettu siitä, että jos olisin rohjennut asettaa päähäni hänen silinterihattunsa, olisi se pudonnut korvilleni ja ehkä pysähtynyt vasta olkapäilleni. Hänen kasvonsa ja partansa toivat mieleen jonkin assyrialaisen eläimen. Kasvot olivat punaiset, parta aivan siniseen vivahtavan musta, joka puolelta yhtä leveältä leikattu, niin että se aaltoillen peitti rinnan. Hiukset olivat omituisesti vedetyt pitkäksi mutkaksi suuren otsan yli. Silmät loistivat siniharmaina pensasmaisten mustien kulmakarvojen alla — ne olivat hyvin kirkkaat, hyvin arvostelevaiset ja hyvin käskevät. Pöydän takaa voi vielä nähdä tavattoman leveät hartiat ja tynnyrimäisen pyöreän rinnan. Sen lisäksi näkyivät muodottoman suuret, mustain karvain peittämät kädet. Tämä näky sekä ärjyvä, jylisevä ääni olivat ensimäiset vaikutelmani kuuluisasta professori Challengerista.
"No?" sanoi hän ylimielisesti minuun vilkaisten. "Mistä on kysymys?"
Minun täytyi jatkaa petostani vielä ainakin jonkun aikaa, muuten olisi vierailu heti loppunut.
"Te olette ystävällisesti sallinut minun tulla luoksenne tähän aikaan", sanoin nöyrästi ja osoitin kirjeenkuorta.
Hän levitti kirjoituspöydällä olleen kirjeeni eteensä levälleen.
"Jaha, te olette siis tuo nuori mies, joka ei ymmärrä äidinkieltään, eikö niin? Ellen erehdy, olette te sentään hyväntahtoisesti hyväksynyt minun loppupäätelmäni?"
"Täydellisesti, sir, täydellisesti!" Puhuin vahvasti korostaen sanojani.