"Enkö saa?" Hän lähestyi hitaasti ja kummallisen uhmailevalla tavalla, mutta sitten pysähtyi hän ja pisti kätensä lyhyen takkinsa taskuihin. "Minä olen muutamia teidänlaisianne heittänyt ovesta pihalle. Te olette neljäs tai viides. Te maksatte minulle keskimäärin kolme puntaa kappale. Kallista mutta aivan välttämätöntä. Miksei teille voisi käydä samalla tavalla kuin teidän veljillenne. Pelkään että niin tulee käymään!" Ja nyt alkoi hän taas astua hiipien ja kannat ulospäin kuin tanssimestarilla. Olisin tietysti voinut rynnätä ovelle, mutta se olisi ollut liian häpeällistä. Sitäpaitsi minä aloin myöskin jo harmistua. Ensin olin tietysti syyllinen, mutta miehen uhkaukset muuttivat aseman, niin että oikeus tuli minun puolelleni.
"Olkaa hyvä, älkää koskeko minuun, sir. Sitä en kärsi."
"Varjelkoon!" Hänen mustat viiksensä kohosivat ja valkea hammasluu tuli näkyviin hänen uhkamielisesti hymyillessään. "Ettekö todellakaan kärsi sitä?"
"Älkää olko lapsellinen, professori!" huusin minä. "Kuinka teidän siinä kävisi? Painan viisitoista stoonea, minulla on raudankovat lihakset ja harjoitan ruumistani joka lauantai urheilukilpailuissa. Minä en ole —"
Juuri silloin hyökkäsi hän kimppuuni. Oli onni, että olin avannut oven, muutoin olisimme menneet suorin main sen läpi. Me pyöriskelimme halki käytävän. Matkalla saimme tuolin mukaamme ja se seurasi meitä kadulle asti. Suuni oli täynnä hänen partaansa, käsivartemme olimme kietoneet toistemme ympärille, ruumiimme olivat kiinni toisissaan, ja tuo kirottu tuoli tunkihe jalkansa meidän ympärillemme. Aina valpas Austin oli työntänyt hallin oven auki. Me syöksyimme takaperin kuperkeikkaa ulkoportaiden eteen asti. Olen nähnyt jossakin akrobaattiesityksessä Mac-veljesten tekevän tuollaisia temppuja, mutta kyllä varmaan tarvitaan harjoitusta ennenkuin voi niistä suoriutua itseään telomatta. Tuoli meni säpäleiksi ennenkuin olimme alhaalla, ja me itse erosimme toisistamme vasta katuojassa. Siellä pääsi hän jaloilleen ja puhisi kuin hengenahdistuksessa.
"Oletteko saanut kylliksenne?" läähätti hän.
"Te kirottu riitapukari!" huusin minä ja koetin tointua.
Me olisimme jatkaneet ottelua, sillä hänessä paloi taisteluhalu, mutta kaikeksi onneksi pelasti minut eräs vastenmielinen seikka. Poliisiviranomainen seisoi vieressämme muistikirja kädessään.
"Mitä tämä on? Teidän sopisi hävetä", sanoi konstaapeli. Ne olivat järkevimmät Enmore Parkissa kuulemani sanat. "No", sanoi hän minuun kääntyneenä, "mitä täällä on tapahtunut?"
"Tuo mies hyökkäsi kimppuuni", sanoin minä.