Ja nyt, kärsivällinen lukijani, en voi enää puhua suorastaan sinulle. Tästälähin — jos joskus joku kertomus tästä matkasta joutuu luettavaksesi — tapahtuu se edustamani sanomalehden kautta. Jätän tämän selonteon ihmeellisen tutkimusmatkamme aiheuttimista toimittajalle, jotta siinä tapauksessa, etten minä koskaan hengissä palaisi kotimaahani, voitaisiin tästä saada muutamia luotettavia tietoja tapahtumista. Nämä viimeiset rivit kirjoitan höyrylaiva Franciskan salongissa, ja luotsi ottaa kirjeen mukaansa palatessaan ja jättää sen mr Mc Ardlelle. Ennenkun suljen muistikirjani, maalailen sinulle kuvan, joka on viimeinen muisto jättämästäni maasta. On kostea, sumuinen myöhäisen kevään aamu. Sataa tihuttaa. Kolme loistaviin sadetakkeihin kääriytynyttä olentoa rientää katua pitkin suuren höyrylaivan nostosiltaa kohti, sillä lähtöä osoittava lippu liehuu jo laivan katolla. Heidän edellään työntää kantaja käsirattaita, jotka ovat täynnä matka-arkkuja — huopia ja kiväärilaatikoita. Professori Summerleen pitkä melankolinen haamu kulkee tuolla laahustavin askelin ja pää riipuksissa jo vallan tyytymättömänä matkaan. Lordi Roxton astuu reippain askelin, ja hänen ohuet eloisat kasvonsa loistavat metsästyslaukun ja kaulaliinan takaa. Minä puolestani olin iloinen, että matkavalmistelujen ja sydäntäsärkevien jäähyväisten aika oli ohi, ja varmaan myös käytökseni sitä todisti. Äkkiä juuri kun olimme astuneet laivaan, kuului takaamme kauhea huuto. Professori Challenger lupauksensa mukaan tuli meitä saattamaan. Hän saapuu huohottaen, tulipunaisena ja vihoissaan.

"Ei kiitoksia", sanoo hän. "Tahdon päästä laivaan. Minulla on teille pari sanaa sanottavana. Älkää luulkokaan, että minua teihin liittäisi mitkään siteet, vaikka te lähdette tälle matkalle. Tahdon saada teidät ymmärtämään, että minulle tämä on aivan yhdentekevää, ja minä epään kaikki henkilökohtaisten sitoumusten vaatimukset. Totuus pysyy totuutena, ja teidän tiedonantonne, millaisia ne sitten tulevatkin olemaan, eivät vaikuta mitään, vaikka ne heikkolahjaisissa ihmisissä herättävätkin ihmetystä ja uteliaisuutta. Minun tiedonantoni neuvoineen ja opastuksineen ovat tässä käärössä. Teidän tulee avata se saavuttuanne Amazon-joen varrella sijaitsevaan Manaoskaupunkiin — mutta vasta kuoressa olevana hetkenä. Olenko kyllin selvästi lausunut ilmi ajatukseni? Panen kunnia-asiaksenne ennen esittämieni ehtojen tarkan noudattamisen. En minä millään muotoa estä teidän kirjeenvaihtoanne, mr Malone, koska teidän matkanne tarkoituskin on erinäisten tosiseikkain tarkastelu, mutta minä vaadin, että te ette koskettele määräpaikkaa koskevia yksityisseikkoja, ja toiseksi, että mitään ei julaista ennenkun te olette palannut. Hyvästi, sir. Te olette jonkun verran lieventänyt vihaani tuota kirottua ammattia kohtaan, johon te onnettomuudeksenne olette antautuneet. Hyvästi, lordi Roxton. Luuloni mukaan on tiede teille suljettu kirja, mutta voin onnitella teitä uusien metsästyskenttien johdosta, joita siellä tapaatte. Te varmaan Fieldissä kerrotte sitten laajasti, kuinka ammuitte ilmassa lentävän dimorfodonin. Hyvästi, professori Summerlee. Jos te vielä olette kehitysmahdollinen, jota minä, totta puhuakseni, epäilen, niin te palaatte Lontooseen varmasti viisaampana miehenä, kuin minä nyt jätätte tämän kaupungin."

Ja niin käännähti hän ympäri, ja laivan kannelta näin paria minuuttia myöhemmin tuon pienen jänterän miehen astumassa kaukana junaa kohti. Ja nyt olemme me ehtineet kappaleen Kanaalia lounaaseen. Kello soi viimeisen kerran kirjeiden hakua huomauttaen, ja se on luotsin hyvästijätön merkki. Senjälkeen käy matka yli kuohuvan: aallokon. Jumala siunatkoon kaikkia niitä, jotka jäävät kotimaahan, ja suokoon, että onnellisesti palaisimme.

SEITSEMÄS LUKU

"Huomenna häviämme me tuntemattomaan maailmaani."

En tahdo väsyttää niitä, jotka mahdollisesti lukevat tämän kertomuksen, selostamalla meidän komeata matkaamme Booth-höyrylaivalla; en halua myöskään kertoa Parassa viettämästämme viikosta. Tahdon kuitenkin lausua tunnustukseni Pereina da Pinta-yhtiön meille osoittamasta suuresta hyväntahtoisuudesta, kun tehtiin meidän varustuksiamme. Lyhyesti vain mainitsen, että jokimatkallamme pitkin leveätä sameata ja liejuista vesistöä kuljetti meitä hiukan pienempi höyrylaiva kuin se, joka oli tuonut meidät yli Atlantin. Viimeksi olimme me kulkeneet Obidos-salmesta ja saapuneet Manaos-kaupunkiin. Mr Shortman, brittiläisen ja brasilialaisen kauppayhtiön edustaja, pelasti meidät kaupungin vähän houkuttelevasta majatalosta. Hänen vierasvaraisessa haciendassaan me kulutimme aikaa siihen päivään asti, jona saimme avata professori Challengerin meille jättämän kirjeen. Ennenkun alan kertoa sen päivän yllätyksistä, tahtoisin vielä kuvata uhkamatkani tovereita ja niitä muita osanottajia, jotka jo olemme koonneet Etelä-Ameriikassa. Puhun vapaasti ja avomielisesti ja ainehistoni jätän teidän, Mc Ardle, käytettäväksenne ja hyväksyttäväksenne, koska tämä kyhäykseni teidän toimestanne joutuu maailmalle.

Professori Summerleen tieteelliset ansiot ovat siksi tunnetut, että en tahdo niitä enää toistaa. Hän on paremmin varustettu kestämään rasittavia tutkimusmatkoja, kuin ensi näkemältä voisi otaksua. Hänen pitkä laihajäntereinen ruumiinsa ei hevillä tunne väsymystä, ja hänen kuiva, puoleksi pisteliäs, usein hyvin epähieno esiintymistapansa ei välitä ympäristöstä. Vaikka hän on kuudenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen, en ole koskaan kuullut hänen valittavan matkojemme vaivoja. Olin pitänyt retkikunnallemme vahinkona, että hän tuli mukaan, mutta nyt huomasin hänestä olevan ainakin yhtä paljon hyötyä kuin itsestäni. Luonteeltaan on hän karkea ja luulevainen. Hän ei alusta alkain ole salannut, että hän piti professori Challengeria täydellisenä petkuttajana, ja että me kaikki olimme lähteneet etsimään jotakin olematonta, sekä että me todennäköisesti kaikkien vaivojemme palkaksi saamme vain pettymyksiä ja vaaroja Etelä-Ameriikassa ja Euroopassa pilkkaa ja naurua. Koko matkan Southamptonista Manaokseen väsytti hän meitä puhumalla aina tätä samaa laihojen kasvojen vääristyessä ja ohuen pukinparran tutistessa. Jätettyämme laivan ja noustuamme maihin, on kaunis ja vaihteleva hyönteis- ja lintumaailma vienyt hänen koko huomionsa, sillä hän on suurenmoisen rehellinen tieteellisyyshartaudessaan. Kaiket päivät harhailee hän metsissä lintupyssy ja hyönteislippo olallaan ja iltaisin täyttää hän monet hankkimistaan eläimistä. Hänen toisarvoisiin ominaisuuksiinsa kuuluu myös se seikka, että hän pukeutuu hyvin huolimattomasti ja polttaa pientä piippunysää, jota ilman hänet harvoin näkee. Nuoruudessaan on hän ollut mukana erinäisillä tieteellisillä tutkimusmatkoilla — hän oli Robertsonin mukana Papuassa — eikä leiri- ja kanoottielämä ole hänelle tuntematon.

Lordi John Roxton ja professori Summerlee muistuttavat osaksi toisiaan, mutta osaksi ovat he toistensa täydelliset vastakohdat. Edellinen on kaksikymmentä vuotta nuorempi, mutta hänen kasvonsa ovat aivan yhtä laihat ja suoniset. Hänen ulkomuotonsa luulen kuvanneeni jo siinä luvussa, joka jäi Lontooseen. Hän on aina hieno ja pukeutuu aistikkaasti sekä ajelee partansa vähintäin kerran päivässä. Toimenmiesten tavoin on hän puheessaan hyvin lakooninen, mutta on nopea vastaamaan tehtyyn kysymykseen ja kärkäs yhtymään keskusteluun sekä lausuu mielipiteensä kummallisen jyrkästi, puoleksi huvittavasta. Hänen maailman- ja eritoten Etelä-Ameriikan tuntemuksensa on hämmästyttävän laaja, ja hän uskoo järkähtämättömäsi matkamme suuriin mahdollisuuksiin, eikä tätä uskoa järkytä professori Summerleen ivahymy. Hänen äänensä on lempeä ja esiintymistapansa hiljainen, mutta hänen tuikkiviin sinisiin silmiinsä kätkeytyy myös raivoisa viha ja järkkymätön päättäväisyys. Hän puhui vähän omista Brasiliassa ja Perussa saavuttamistaan ansioista, mutta sain niistä käsityksen huomatessani miten ihastuneina hänet ottivat vastaan jokiseudun asukkaat, jotka hänessä tervehtivät esitaistelijaansa ja suojelijaansa. Punaisen päällikön — niin he häntä kutsuivat — urotyöt kulkivat satuna kansan suussa, mutta todetkin asiat olivat kyllä hyvin kummallisia, kuten myöhemmin sain kuulla.

Lordi John oli joitakuita vuosia sitten käynyt Ei-Kenenkään-maassa, joka on Perun, Brasilian ja Colombian välisessä tuntemattomassa seudussa. Tällä alueella kasvaa villiä kautschukkipuuta, joka on, kuten Kongossa, tullut alkuasukkaille sellaiseksi vitsaukseksi, että sitä voi verrata ainoastaan heidän pakkotyöhönsä espanjalaisten hallussa olevan Darienin vanhoissa hopeakaivoksissa. Kourallinen ilkeitä "puolirotuisia" hallitsi maata, asesti halulliset intiaanit, teki muut orjikseen ja epäinhimillisesti kiduttaen pakotti heidät kokoamaan kautschukkia, joka sitten jokea myöten lähetettiin Paraan. Lordi Roxton ryhtyi noiden onnettomien puolustajaksi, mutta sai osakseen vain uhkauksia ja soimauksia. Silloin julisti hän todellisen sodan Pedro Lopezia, orjanomistajain johtajaa vastaan, keräsi karanneita orjia, asesti heidät ja toimeenpani sotaretken, joka päättyi siten, että hän omakätisesti tappoi tuon pelätyn "puolirotuisen" ja kumosi hänen edustamansa järjestelmän.

Eipä siis ollut ihme, että tuota punatukkaista, silkinhieno-äänistä ja siistiä miestä katseltiin hyvin uteliaasti tuon suuren Etelä-Ameriikan joen rantaseuduissa, vaikka tunteet olivat tietysti myös eroavia, sillä alkuasukkaitten kiitollisuus sai vastineekseen sen ryhmän vihamielisyyden, joka tahtoi rahallisesti hyötyä heidän ruumiinvoimistaan. Hänen edellisten kokemuksiensa tuottama käyttökelpoinen hyöty oli taito puhua "lingoa geralia", joka oli kummallinen sekoitus osaksi portugaliasta ja intiasta, ja jota käytetään koko Brasiliassa.