Olen jo ennen maininnut, että lordi John Roxton oli eräänlainen Etelä-Ameriikka-intoilija. Hän ei voinut innostumatta puhua tästä suuresta maasta, ja tuo innostus oli tarttuvaa, sillä huolimatta tietämättömyydestäni kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisena ja uteliaana. Kunpa minä voisin kertoa kaiken niin lumoavasti kuin hän teki. Siinä oli yhdistyneinä asioitten tarkka tietäminen ja voimakas mielikuvitus, joka antoi sanoille niiden tenhovoiman, niin että vihdoin professorinkin ivallinen ja ennakkoluuloinen hymyily katosi ja hän alkoi tarkasti kuunnella. Lordi kertoi tästä mahtavasta joesta, joka jo aikaisin löydettiin — sillä muutamat ensimäisistä valloittajista matkustivat sitä myöten läpi koko etelä-ameriikkalaisen siirtomaan — mutta jonka alituisesti vaihtuvain rantojen takaiset alueet olivat aivan tuntemattomia.
"Mitä tuo on?" huudahti hän pohjoiseen päin osoittaen. "Metsää, rämeikköä, läpipääsemätöntä tiheikköä. Kuka voi tietää, mitä sinne kätkeytyy? Sanokaa, mitä? Ja tuolla etelässä sitten? Liejuisia metsäseutuja, joissa ei koskaan valkea mies ole käynyt. Kaikki on tutkimatonta ja ennen aavistamatonta. Paitsi jokien kapeita uomia ei mitään muuta tunneta. Kuka voi sanoa, mikä sellaisessa maassa onkaan mahdollista! Miksi ei ukko Challenger olisi voinut puhua totta?" Näiden kehoittavien sanojen johdosta palasi ivallinen hymyily professori Summerleen kasvoille, ja hän alkoi hiljaa ja epäävästi pudistella päätään, piippunysästään tupruavan savupilven takana.
Ja nyt lienen toistaiseksi sanonut kylliksi molemmista valkoisista seuralaisistani, joiden luonne ja viat — kuten omanikin — ilmenevät kyllä kertomuksen ohella. Mutta me olemme jo pestanneet joitakuita palvelijoita, jotka ehkä hyvinkin suuresti vaikuttavat kohtaloihimme. Ensimäkien oli Zambo-niminen neekeri, musta Herkules, yhtä myöntyväinen mutta myös yhtä älykäs kuin hevonen. Hänet pestasimme Parassa sen höyrylaivayhtiön henkilökunnasta, jonka palveluksessa hän oli oppinut puhumaan hiukan englantia.
Samoin me Parassa otimme palvelukseemme Gomezin ja Manuelin, kaksi joen yläjuoksussa asuvaa sekarotuista, jotka juuri olivat tulleet sieltä lastinaan punapuita. He olivat molemmat asuneet elämänsä ajan joen ylävesistöissä, jonne me juuri aioimme lähteä, ja tämän tähden lordi John otti heidät palvelukseemme. Gomezilla oli vielä se etu, että hän osasi puhua englantia. Nämä miehet olivat halukkaat olemaan oppaina, keittämään ruokaa, soutamaan ja palvelemaan kaikella tavalla viidentoista dollarin kuukausipalkalla. Sitäpaitsi oli meillä palveluksessamme kolme Mojo-intiaania Boliviasta. Tämän seudun asukkaita pidetään parhaina kalastajina ja laivanrakentajina. Etevintä niistä kutsuimme me heimonsa mukaan Mojoksi ja toiset saivat nimen José ja Fernando. Kolme valkeata miestä, kaksi sekarotuista, yksi neekeri ja kolme intiaania muodosti siis retken henkilökunnan, joka Manaoksessa odotti ohjeita ennenkun lähtisi oudolle matkallensa.
Pitkä viikko loppui vihdoinkin, ja odotettu hetki koitti. Kuvitelkaa istuvanne Hacienda St. Ignation hämärässä arkihuoneessa, kahden peninkulman päässä Manaoskaupungista sisämaahan päin. Ulkopuolelta heijastui auringonvalon keltainen messinkiloiste, jota vastaan palmupuiden varjot lankesivat tummina ja voimakkaina. Ilma oli täynnä hyönteisten alituista surinaa — troopillinen, monta oktaavia käsittävä kuoro — mehiläisten syvästä möyrybassosta moskiittien heikkoon piipitykseen. Toisella puolella verantaa oli perattu, kaktusaitauksen ympäröimä ja kukkivien pensaskasvien koristama puutarha, jossa suuret siniset perhoset ja pienet hunajalinnut lentelivät somina kaarroksina kukasta kukkaan. Me istuimme tuolla huoneessa pöydän ympärillä, ja edessämme oli suljettu paperikäärö.
Kuoreen oli professori Challengerin terävällä käsialalla kirjoitettu sanat:
"Ohjeita lordi John Roxtonille seurueineen. Avattava Manaossa viidentenätoista päivänä heinäkuuta täsmälleen kello kaksitoista."
Lordi Roxton oli pannut kellon eteensä pöydälle.
"Vielä täytyy meidän odottaa seitsemän minuuttia", sanoi hän. "Tuo kunnon vanhus on hyvin tarkka." Professori Summerlee hymyili pilkallisesti tarttuessaan kääröön.
"Aivan yhtä hyvin voimme avata tämän nyt tai seitsemän minuutin perästä, asia ei siitä muutu", sanoi hän. "Kaikki on keinottelua ja mielettömyyttä, johon ikävä kyllä tämän kirjoittaja useasti on tehnyt itsensä syypääksi."