Minä olen maininnut, että tuuhea, vihreä pensasseppele kiersi pitkin kallion reunaa. Näistä pensaista pistihe nyt esiin musta kiiltävä esine. Kun se hitaasti ojentautui ja jäi riippumaan kuilun ylle, huomasimme me sen olevan suuren käärmeen, jolla oli omituisen litteä, lapiomainen pää. Se liikkui huojuen yläpuolellamme minuutin ajan ja aamuaurinko kimalteli sen liukkaista kiemurtelevista silmukoista. Sitten se hitaasti vetäytyi taaksepäin ja katosi. Summerleesta oli tämä niin mielenkiintoista, että hän vastaansanomatta oli antanut Challengerin kääntää hänen päänsä ylöspäin. Mutta nyt työnsi hän virkaveljensä luotaan ja saavutti tavallisen arvokkaisuutensa.
"Minua ilahuttaisi suuresti, professori Challenger", sanoi hän, "jos voisitte esittää päähänpistonne käymättä kiinni kurkkuuni. Ei edes ylen yleisen pytonormin ilmaantuminen voi mielestäni oikeuttaa teitä käyttämään sellaisia vapauksia."
"Mutta elämää on tuolla ylhäällä joka tapauksessa", vastasi toinen aivan riemuitsevasti. "Ja kun minä nyt teistä jokaiselle — olkoon joukossamme kuinka ennakkoluuloisia ja typeriä yksilöitä tahansa — olen kouraantuntuvalla tavalla todistanut tämän tärkeän johtopäätöksen oikeudellisuuden, olen minä sitä mieltä, että teemme parhaiten lähtiessämme liikkeelle, vasemmalta puolelta hakeaksemme nousupaikkoja kalliolle."
Maa kallion juurella oli kivistä ja epätasaista, niin että eteenpäinkulku oli hidasta ja vaivalloista. Äkisti me kuitenkin näimme jotain, joka vaikutti meihin virkistävästi. Löysimme vanhan leiripaikan jäännöksiä, muutamia tyhjiä Chicagon leimalla merkittyjä säilykerasioita, pullon, jonka kyljestä vielä voi lukea sanan "Konjak", rikkinäisen rasianaukaisijan ja joukon muita jätteitä, jotka todistivat matkamiesten käyneen paikalla. Rääsyinen revelty sanomalehti näkyi olevan Chicago Democrat, mutta siinä ei ollut päivänmäärää.
"Se ei ole minun", sanoi Challenger. "Se on varmaan Maple Whiten."
Lordi Roxton oli mielenkiinnolla katsellut suurta saniaispuuta, joka varjosti leiriä. "Katsokaahan tätä", sanoi hän. "Minä luulen, että se on tarkoitettu tienviitaksi."
"Varmasti se on tienviitta", sanoi Challenger. "Mitä muuta se voisi olla? Kun meidän tienraivaajamme huomasi olevansa vaarallisella matkalla, jätti hän tähän tämän merkin, jotta se, joka mahdollisesti seuraisi hänen jälkiään, tietäisi mitä tietä hän on kulkenut. Ehkä tuonnempanakin tapaamme samanlaisia osoituksia."
Niin tapahtuikin, mutta ne olivat laadultaan kauheita ja kovin yllättäviä. Aivan vuoren juurella kasvoi jono bamburuokoja, samanlainen, jonka läpi matkallamme olimme kulkeneet. Monet niistä olivat kaksikymmentä jalkaa pitkiä, ja niiden kärjet suippenivat niin teräviksi, että ne olivat aivankuin vaarallisia keihäitä. Me kuljimme bambumetsän sivua myöten, mutta silloin minä näin jotakin valkoista sen keskellä. Tutkiessani huomasin sen olevan lihattoman pääkallon. Se oli irtaantunut luurangosta, joka oli jonkun askeleen päässä maassa. Käyttäen intiaanien suuria puukkoja raivasimme tieltämme puita senverran, että voimme tarkemmin tutkia tämän murhenäytelmän yksityisseikkoja. Vaatteista ei ollut enää paljon tietoa, mutta lahonneissa jaloissa oli kengänriekaleita jäljellä, ja niistä voi päättää kuolleen olleen eurooppalaisen. Luiden joukosta löysimme New-Yorkissa olevan Hudsonin liikkeen valmistaman kellon ja perät kynävarsineen. Myös oli siellä hopeainen savukekotelo, jonka kuoreen oli kaiverrettu "J. C. — A. E. S." Metallin kiilto todisti, että onnettomuus ei ollut tapahtunut kovin kauan sitten.
"Kukahan hän mahtaa olla?" kysyi lordi Roxton. "Miesraukka, joka ainoa hänen luistaan on ruhjoutunut."
"Ja bambu kasvaa hänen pirstoutuneitten kylkiluittensa välissä", sanoi Summerlee. "Kyllähän se kasvaa nopeasti, mutta käsittämättömältä minusta tuntuu, että tämä kuollut ruumis on voinut maata tässä siksi, että ruoko on kasvanut kaksikymmentä jalkaa."