Challenger toimi puheenjohtajana ja käyttäytyi niin juhlallisesti kuin olisi hän ollut hovioikeuden presidentti. Kuvitelkaa hänet suurella kivellä istuvana hullunkurinen pieni olkihattu päässänsä, puoliksi sulkeutuneitten silmäluomien alta sinkoavan ylhäisen katseensa meitä hallitessa, samalla kun hänen suuri partansa huojui sinne tänne, hänen hitaasti käsitellessään meidän nykyistä asemaamme ja vastaisia liikkeitämme.
Hänen edessään olisitte nähneet meidät kolme, — minut, päivänpolttamana, nuorena ja voimakkaana jalkamatkan ja ulkoilmaelämän vaikutuksesta; Summerleen juhlallisena mutta vielä kriitillisenä, tuo ikuinen piippu suussansa; lordi Roxtonin, miehen, terävän kuin partaveitsi hoikkine, notkeine muotoineen pyssynkahvaan nojautuneena ja haukankatseensa innokkaasti puhujaan kiinnitettynä. Takanamme seisoivat eri ryhmissä molemmat tummat puolirotuiset sekä pieni intiaanijoukko, mutta edessämme ja yllämme kohosivat nuo mahtavat, punervat kallioseinämät, jotka estivät meitä pääsemästä määrämme päähän.
"Minun ei tarvitse sanoa", huomautti johtajamme, "että minä täällä viimeksi käydessäni yritin kaikkia keinoja päästäkseni kalliolle, ja missä minä epäonnistuin, siinä ei kaiken todennäköisyyden nimessä kellään toisellakaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, sillä minä olen tottunut vuorikiipeilijä. Silloin minulla ei ollut mitään niistä kojeista, joita nyt varovaisuuden vuoksi olen ottanut mukaani. Niiden avulla tiedän varmasti pääseväni tuon irrallisen kalliopylvään huippuun, mutta kun suuri kallio on siitä erillään, on turhaa sinne noustakaan. Viime kerralla minua kiirehti sadeajan lähestyminen ja varastojeni vaillinaisuus. Nämä seikat rajoittivat aikaani ja huomautan vain, että olen tutkinut vuorenseinämän kuuden penikulman pituudelta tästä itään enkä löytänyt mitään tietä tuonne ylös. Mitä nyt tekisimme?"
"Minun nähdäkseni on olemassa vain yksi järjellinen ratkaisu", sanoi professori Summerlee. "Jos te olette tutkinut vuoren itäisen kyljen, täytyy meidän seurata sen vasenta sivustaa etsien sieltäpäin ylöspääsymahdollisuuksia."
"Aivan oikein", sanoi lordi Roxton. "Tämä ylätasanko ei luultavasti ole kovinkaan suuri ja meidän on parasta kiertää sitä kunnes joko löydämme tien, jota myöten helposti pääsemme tuonne ylös, tai sitten tulemme takaisin lähtöpaikallemme."
"Minä olen jo sanonut tälle nuorelle ystävällemme", sanoi Challenger, joka aina puhui minusta kuin kymmenvuotiaasta koulupojasta, "että kaikkien helposti kuljettavien teitten olemassaolo on sula mahdottomuus jo siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kulkutie olisi olemassa, ei huippu olisikaan eristetty eivätkä sellaiset ehdot siellä vallitsemassa, jotka ovat niin ihmeellisesti vaikuttaneet yleisiin säilymisenlakeihin. Minä kuitenkin myönnän, että voi löytyä paikkoja, joista taitava kiipeilijä voi päästä huipulle mutta joista kömpelö ja raskas eläin ei mitenkään voi laskeutua maahan. On aivan varmaa, että löytyy kohta, josta voi kiivetä ylätasangolle."
"Kuinka sen niin varmasti tiedätte, sir?" kysyi professori Summerlee terävästi.
"Koska edeltäjäni, ameriikkalainen Maple White, on päässyt sinne kiipeämään. Kuinka hän muuten olisi voinut nähdä tuon pedon, jonka hän piirsi luonnoskirjaansa?"
"Nuo teidän pakinanne poikkeavat syrjään todistettujen faktojen tieltä", intti professori Summerlee itsepäisesti. "Myönnän, että teidän ylätasankonne on olemassa, koska olen sen nähnyt, mutta vielä en ole tullut vakuutetuksi siitä, että se voisi tarjota nähdäksemme mitään elämän ilmauksia."
"Sillä mitä te, sir, myönnätte tai olette myöntämättä on määrättömän pieni merkitys. Olen kuitenkin ilahtunut huomatessani että kuitenkin ylätasanko on mahtunut käsityskykyynne." Hän katseli ylös sitä kohden ja meidän hämmästykseksemme hyppäsi heti alas kiveltä, kävi käsiksi Summerleen kaulukseen ja väänsi hänen kasvonsa ylöspäin. "Katsokaa nyt, sir", huusi hän käheänä innostuksesta, "Joko teille nyt käy selväksi, että ylätasangolla on meille näytettävänä animalista elämää?"