Meille on tapahtunut jotain kauheata. Kuka olisi voinut sellaista aavistaa? En näe mitään huoltemme loppua. Voi käydä niin, että olemme pakoitetut viettämään koko elämämme tällä ihmeellisellä, saavuttamattomalla paikalla. Minä olen vielä niin päästäni pyörällä, että tuskin voin selvästi ajatella enemmän nykyisyyden tosiasioita kuin tulevaisuuden mahdollisuuksia. Minun hämmästyneet aistini näkevät kaiken tapahtuneen aivan hirvittävänä ja vastaiset hetket näyttävät pimeiltä kuin yö.
Eivät milloinkaan ole ihmiset joutuneet vaikeampaan asemaan eikä ole mitään hyötyä siitäkään, että ilmoittaisimme paikan maantieteellisen aseman ja kehoittaisimme ystäviämme lähettämään tänne apuretkikunnan. Vaikkapa he sen voisivat tehdä, olisi meidän kohtalomme kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan ratkaistu jo paljon ennen retkikunnan saapumista Etelä-Ameriikkaan.
Suoraan sanoen olemme aivan yhtä kaukana ihmisten tarjoamasta avusta, kuin jos olisimme kuussa. Jos me pelastumme, riippuu se vain meidän henkilökohtaisista ominaisuuksistamme. Seuralaisinani on kolme etevää miestä, joilla on terävä pää ja lannistumaton rohkeus. Vain tämän tosiasian perustalla on ainoa toivomme. Vain katsellessani tovereitteni huolestumattomia kasvonpiirteitä minä näen valoa tässä pimeydessä. Muuten toivon, että minäkin ulkonaisesti kyllä olen yhtä huolettoman näköinen kuin hekin. Sisällisesti olen täynnä vaaranpelkoa.
Sallikaa minun niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista kertoa teille niiden tapahtumain sarjat, jotka johtivat tähän onnettoman tilanteeseen.
Lopettaessani viime kirjeeni minä mainitsin, että me olimme seitsemän peninkulman päässä punervain kallioitten julmasta jonosta, mikä epäilemättä kaarsi professori Challengerin kuvailemaa ylätasankoa. Kallioitten korkeus näytti minusta nousevan muutamin paikoin yli sen määrän, minkä professori oli maininnut, sillä jotkut niistä kohosivat aina tuhannen jalan korkeuteen, ja ne olivat ihmeellisen uurteisia, sillä tavalla, kuin minun luuloni mukaan, on laita basalttiylängöissä. Jotakin samantapaista saa nähdä Salisbury Cracsissa Edinburgin luona. Huipulla näki selviä kasvullisuuden merkkejä — äyräs oli pensaitten reunustama ja korkeita puita näkyi loitompana. Niin pitkälti kuin voi nähdä, ei ollut huomattavissa mitään, mikä olisi viitannut eläimellisen elämän olemassaoloon.
Sinä iltana me sijoitimme telttamme aivan kallion alle karulle ja autiolle paikalle. Seinämät yläpuolellamme eivät olleet ainoastaan äkkijyrkät vaan vieläpä ne yläosassaan kaartuivat ulospäin, niin että ei voinut olla puhettakaan kiipeämisestä. Läheisyydessämme oli se korkea ja kapea pylväsmäinen kallio, josta minä kai jo mainitsin tämän kertomuksen alussa. Se muistuttaa leveätä punaista kirkontornia. Sen huippu on ylätasangon kanssa samalla korkeudella, mutta suuri kuilu eroittaa ne toisistaan. Pylvään päässä kasvoi korkea puu. Sekä pylväskallio että varsinainen kallio olivat verraten matalat — luulen, että ne eivät nousseet yli viiden- tai kuudensadan jalan.
"Juuri tuonne", sanoi professori Challenger puuta osoittaen, "oli pterodaktyli lentänyt. Minä kiipesin puoliväliin kalliota enenkun ammuin sen."
Kun Challenger puhui pterodaktylistään katsoin minä professori Summerleeta ja olin hänessä ensi kerran huomaavinani joitakuita alkavan luottamuksen ja katumuksen merkkejä. Hänen ohuet huulensa eivät vetäytyneet pilkkahymyyn, päinvastoin hänen kasvoissaan kuvastui jännitys ja hämmästys. Myöskin Challenger sen huomasi ja iloitsi voiton esimausta.
"Tietystikin", sanoi hän töykeän sarkastiseen tapaansa, "professori Summerlee arvelee, että minä puhuessani pterodaktylistä tarkoitan haikaraa — kuitenkin sellaista haikaraa, jolla ei ole höyheniä vaan nahkamainen iho, kalvomaiset siivet ja hampaita leuoissa." Hän virnisteli ja iski silmää sekä kumarteli, kunnes hänen kollegansa käänsi selkänsä ja meni tiehensä.
Nautittuamme seuraavana aamuna yksinkertaisen aamiaisen, kahvia ja maniokia — meidän täytyy säästää varastoamme — pidimme me sotaneuvottelun harkiten miten parhaiten voisimme päästä yllämme kohoavalle tasangolle.