"Olen vakuutettu siitä, että se oli pterodaktylus."
Summerlee alkoi nauraa hohottaa.
"Lorua! Sehän oli haikara, mikäli minä olen ikinä sellaista nähnyt."
Challenger oli niin suunniltaan, että hän ei voinut puhua. Hän heilautti taakkansa selkäänsä ja jatkoi matkaansa. Lordi Roxton tuli luokseni ja näytti entistä totisemmalta. Hänen kädessään oli hänen zeiss-kaukoputkensa.
"Huomasin linnun ennenkun se lensi puiden väliin", sanoi hän. "En käy päättämään, mikä lintu se oli, mutta metsästäjäkokemuksieni perustalla voin väittää, etten ole koskaan eläissäni sellaista nähnyt."
Näin ovat asiat. Olemmeko todellakin tuntemattoman maailman kynnyksellä ja lienemmekö tosiaan kohdanneet sen uuden maan etuvartiot, josta johtajamme puhuu? Olen kertonut teille tapauksen sellaisenaan, ja te tiedätte nyt yhtä paljon kuin minäkin. Tämä oli ainoa merkillinen tapahtuma, sillä muuta erikoista ei ole sattunut.
Ja nyt, arvoisat lukijani, sikäli kuin niitä koskaan saan, olen kuljettanut teitä leveätä jokea ylöspäin, läpi korkean ruovikon ja vihreän tunnelin, pitkää palmuja kasvavaa rinnettä pitkin, läpi bambutiheikön ja halki sanajalkakentän. Määränpää oli nyt edessämme.
Noustuamme harjanteelle, järjestyksessä jo toiselle, aukeni eteemme palmuja kasvava tasanko, ja me näimme tuon saman korkeitten punertavien kallioitten rivin, joka oli minulle kuvasta tuttu. Minulla on se nyt tätä kirjoittaessani edessäni, eikä kukaan epäile, ettei se olisi sama. Sen lähin osa on noin seitsemän peninkulman päässä leiripaikastamme, ja sitten jatkuu se silmänkantamattomiin. Challenger käydä tassuttelee edestakaisin kuin kilpataistelukukko, ja Summerlee vaikenee mutta näyttää yhä epäilevän. Yksi päivä vielä, ja ainakin jotkut epäilykset ovat haihtuneet. Josén mukana, jonka käden läpi tunkeutui katkennut bamburuoko ja joka välttämättä tahtoo päästä kotiinsa, lähetän minä tämän kirjeeni ja toivon sydämestäni, että se joskus joutuisi teidän käteenne. Kun tilaisuus sattuu, kirjoitan heti jatkoa.
YHDEKSÄS LUKU
"Kuka olisi voinut sellaista aavistaa?"