Onneksi oli joukossamme kaksi nerokasta miestä lordi Roxton ja minä — jotka estimme oppineita professorejamme riidanhaluisuutensa ja houkkamaisuutensa tähden lähettämästä meitä tyhjin toimin Lontooseen takaisin. Mutta kyllä tarvittiin monet puheet, monet rukoukset ja selvitykset heitä rauhoittamaan. Viimein marssi Summerlee uhmailevasti hymyillen piippuinensa edellä ja Challenger astua köpitti mutisten perässä. Juuri näihin aikoihin huomasimme me sattumalta, että nuo molemmat oppineet eivät voineet sietää Edinburghissa vaikuttavaa tohtori Illingworthia. Siitä hetkestä asti käytimme tätä pelastuskeinonamme; jos epäsopua syntyi professoriemme kesken, mainitsimme me ohimennen tuon skotlantilaisen zoloogin nimen, jolloin molemmat riitapukarit tulivat heti ystäviksi ja yksimielisinä lausuivat suuren halveksumistunteensa yhteistä kilpailijaansa kohtaan.
Hanhenmarssissa kuljimme edelleen pitkin jokiäyrästä. Joki kapeni tavalliseksi puroksi ja lopulta hävisi suureen, sienimäiseen, vihreämättäiseen rämeikköön, johon me vajosimme polvia myöten. Seutu oli aivan moskiittiparvien ja muiden epämiellyttävien hyönteisten vallassa, niin että iloitsimme suuresti päästyämme kovalle maalle ja löydettyämme tien, jota kulkien voimme välttää tuon myrkyllisen nevan. Etäämmälle kuului kuin urkujen soittoa, niin kovaääninen oli hyönteisten surina.
Toisena päivänä siitä kun olimme jättäneet kanootit huomasimme, että seudun maisemat muuttivat luontoa. Tiemme kohosi keskeytymättä, ja vähitellen metsät harvenivat ja menettivät troopillisen rehevyytensä. Lietteisen Amazontasangon suunnattoman suuret puut väistyivät täällä fenix- ja kookospalmujen tieltä. Kosteammissa syvännepaikoissa levittelivät mauritiapalmut miellyttävästi riippuvia lehtiään. Me matkustimme aivan kompassin mukaan, ja pari kertaa professori Challenger joutui kiistaan molempien intiaanien kera, jolloin — toistaaksemme professorin harmistuneet sanat — koko seurue yksimielisesti "luotti enemmän kehittymättömien villi-ihmisten puutteelliseen vaistoon kuin eurooppalaisen sivistyksen korkeimpaan tuotteeseen." Kolmantena päivänä näyttäytyi todeksi, että olimme menetelleet oikein, kun Challenger myönsi tuntevansa useita merkkejä ensimäiseltä matkaltaan; eräässä kohdassa keksimme me tulen mustaamia kiviä, jotka epäilemättä olivat leiripaikan jäännöksiä.
Kuljimme yhä ylöspäin ja meiltä meni kaksi päivää ennenkun pääsimme erään kivisen rinteen yli. Kasvikunta oli taas muuttunut, ja elfenluupuu oli ainoa, jota täällä vielä kasvoi, paitsi ääretöntä määrää orkideoja, joiden joukossa opin tuntemaan harvinaisen Nuttonia Vexillorian ja cattleian sekä odontoglossumin ihanat ruusunhohtavan tulipunaiset kukat. Piikivipohjaisia ja sanajalkarantaisia puroja pulppusi esiin kukkulan kapeista solista, ja joka ilta leiriydyimme me jonkun joenpoukaman rantamalle, josta pyydystimme itsellemme herkulliseksi illalliseksi pieniä siniselkäisiä, kooltaan ja muodoltaan Englannin forelleja muistuttavia kaloja.
Yhdeksäntenä päivänä siitä, kun olimme jättäneet kanoottimme, kuljettuamme noin satakaksikymmentä englannin peninkulmaa loppuivat puut vähitellen ja niiden sijalla kasvoi vain pensaita. Mutta nyt tuli eteemme oikea bambumetsä, niin taaja, että meidän täytyi raivata tietä itsellemme intiaanien leveäteräisillä puukoilla. Tämän esteen läpi tunkeutuminen vei meiltä aikaa koko päivän kello seitsemästä aamulla kahdeksaan illalla — paitsi kahta parin tunnin keskeytystä. Ei voi ajatella mitään ikävämpää ja yksitoikkoisempaa puuhaa, sillä kaikkein avonaisimmillakaan paikoilla en nähnyt muuta kuin korkeintaan kymmenen kyynärää eteeni, ja tiheimmillä kohdilla oli näköalani lordi Roxtonin pumpulinutun selkäpuoli ja puiden keltaiset putket molemmilla sivuillani. Ylhäältä pilkisti kapea valojuova ja viisitoista jalkaa päittemme yläpuolella näyttivät putkien huiput huojuvan tummansinistä taivasta vasten. En tiedä, mitkä eläimet asuvat tällaisissa tiheikkömetsissä, mutta usein kuulimme me suurten petojen liikkuvan läheisyydessämme. Juuri pimeän maille laskeutuessa pääsimme me pois bambumetsästä ja leiriydyimme heti lopen väsyneinä tuon raskaan päivätyön tehtyämme.
Aikaisin seuraavana aamuna olimme taas liikkeellä ja huomasimme maan jälleen muuttaneen luonnettaan. Takanamme kohosi bambumuuri. Edessämme aukeni laaja tasanko, joka hiukan kohosi ja oli täpösen täynnä sanajalkapuita. Aaltoilevana tuo maisema levittäytyi; vasta kaukana näytti sen katkaisevan pitkä mutkitteleva harjanne. Sille ehdimme me päivällisen aikaan, mutta sen takaa tuli näkyviin vain matalahko laakso, joka vähitellen kohosi aina taivaanrantaan asti. Mutta nyt sattui jotain, joka voi olla sangen tärkeätä — mutta myös aivan arvotontakin.
Professori Challenger, joka viimeksi pestattujen intiaanien kera astui seurueen etunenässä, pysähtyi äkkiä ja osoitteli innokkaasti oikealle. Samassa huomasimme me noin peninkulman matkan päässä jonkun suuren, tumman linnun, joka hitaasti siipiään räpytellen nousi maasta ja leijaili poispäin kadoten valtavien sanajalkojen sekaan.
"Näittekö sitä?" huusi Challenger haltioissaan. "Summerlee, näittekö sitä?"
Hänen virkaveljensä katsoa tähysteli siihen suuntaan, jonne eläin oli kadonnut.
"Miksi te tuota sitten luulitte?" kysyi hän.