Sen suu oli vain neljäkymmentä jalkaa leveä ja kapeni äkkiä loppuen terävään kulmaan, joka oli aivan liian jyrkkä ja liukas kiivettäväksi. Tätä ei tienraivaajamme ollut voinut tarkoittaa. Me käännyimme takaisin — koko sola oli noin neljännespeninkulman pituinen — ja äkkiä keksi lordi Roxtonin terävä katse jotakin erinomaista. Ylhäällä varjossa oli tummempi pyöreä kohta. Sehän ei voinut olla muu kuin luolan suu.
Vuoren juurella oli tässä kohden joukko irtonaisia kiviä ja niiden avulla voimme kiivetä. Päästessämme kolon luo, hälvenivät kaikki epäilykset. Siinä oli vuorikäytävän suu, ja sitä paitsi sen toisessa sivussa oli tuo sama osoittava nuoli. Tästä paikasta Maple White ja hänen onnettomuustoverinsa olivat vuorivaelluksensa alkaneet.
Olimme aivan liian innostuneita palataksemme leiriin — ensimäisen tutkimusmatkan täytyi alkaa heti. Lordi Roxtonilla oli laukussaan sähkölyhty, ja se oli meidän valoneuvonamme. Lordi kulki etunenässä ja me seurasimme hänen kantapäillään.
Luola oli ilmeisesti veden syövyttämä, sillä sen seinämät olivat kiiltävät ja lattia pyöreiden kivien peittämä. Se ei ollut sen korkeampi, kuin että mies töin tuskin voi seistä siellä taivuttamatta selkäänsä. Sen pituus suoraan vuoren sisään päin oli viisikymmentä syltä, mutta sitten se muodosti 45 asteen kulman. Pian se tuli yhä kaltevammaksi, ja meidän täytyi nelin kontin ryömiä eteenpäin irtonaisten kivien yli, jotka pahasti pyöriskelivät kulkiessamme. Äkkiä huudahti lordi Roxton. "Luola on tukossa!" sanoi hän.
Me tungeskelimme hänen selkänsä takana ja näimme kellervän valojuovan avulla muurin murtunutta basalttia, joka ulottui aina kattoon asti. "Katto on sortunut!"
Turhaan irroitimme me muutamia pienempiä kiviä. Tästä oli seurauksena vain se, että suuremmat kivet irtausivat sekä olivat vähällä vieriä ja murskata meidät. Oli selvää, että emme kyenneet estettä poistamaan. Maple Whitea päämääräänsä johtanut tie ei ollut enää kuljettavissa.
Kovin apein mielin ryömimme me pimeän tunnelin läpi ja palasimme leiriin.
Ennenkun jätimme solan tapahtui kuitenkin jotakin, jonka seuraukset vaikuttivat ratkaisevasti.
Seisoimme rotkossa neljänkymmenen jalan päässä luolan suusta, kun äkkiä suunnattoman suuri kivi vieri ohitsemme hirveätä vauhtia. Itse emme voineet nähdä mistä päin se putosi, mutta palvelijamme, puolirotuiset, jotka olivat seisoneet luolan suun kohdalla, sanoivat, että se oli vierinyt heidän ohitsensa ja sen vuoksi oli sen täytynyt pudota ylätasangolta. Silmätessämme ylöspäin, emme voineet kalliolla huomata mitään liikettä. Ei kuitenkaan ollut epäilemistäkään, että kivi oli meitä kohti tähdätty, ja tämä taas ilmeisesti todisti, että ylätasangolla oli ihmisiä — pahansuopia ihmisiä.
Me peräydyimme kiireesti rotkosta innokkaasti puhellen uudesta kokemuksestamme ja sen vaikutuksesta suunnitelmiimme. Tilanne oli jo ennestään arveluttava, ja jos vielä luonnonesteisiin yhtyy ihmisten tahallinen vastustus, niin on osamme toivoton. Eikä sittenkään juolahtanut mieleemme, tuota muutamia satoja jalkoja päämme yläpuolella olevaa vehreyttä pälyillessämme, kääntyä takaisin Lontooseen tutkimatta sen salattuja syvyyksiä.