Tarkastellessamme asemaamme olimme yksimielisiä siitä, että oli parasta jatkaa kulkemista ylätasangon ympäri ja koettaa löytää tie tuonne ylös. Vuorenreunama, jonka korkeus oli huomattavasti vähentynyt, oli jo alkanut suuntautua enemmän pohjoista kohden, ja ympyrän piirin kaartumisesta päättelimme, että ympärysmitta ei voinut olla kovinkaan suuri. Pahimmassa tapauksessa olisimme muutaman päivän perästä lähtökohdassamme.
Sinä päivänä marssimme me noin kaksikymmentäkaksi peninkulmaa, mutta ei tapahtunut mitään toivomaamme muutosta. Lienee sopiva mainita, että aneroidibarometrimme näyttää meidän olevan kolmetuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella, sillä me olemme taukoamatta kohonneet ylöspäin sen jälkeen kun jätimme kanoottimme, Kasvi- ja eläinkunta on muuttunut aivan toisenluontoiseksi. Olemme osaksi vapautuneet noista kauheista hyönteisistä, jotka ovat troopillisten seutujen matkustajien pahin vaiva. Muutamia palmuja ja joukko sanajalkalajeja on vielä jäljellä, mutta Amazonseutujen puut ovat loppuneet. Näillä karuilla kallioilla oli hauska löytää konvolvuluksia, ristikukkia ja begonioita, jotka kaikki herttaisesti muistuttivat kodistamme. Siellä oli aivan saman värinen punainen begonia, jonka olen nähnyt erään Streathamin huvilan ikkunassa — mutta nyt huomaan takertuneeni liian yksityisluontoisiin asioihin.
Sinä iltana — puhun edelleen kiertokulkumme ensi päivästä — koimme jotakin, joka täydellisesti kumosi kaikki epäilyksemme.
Kun te, hyvä mr Mc Ardle, nyt luette tätä, niin tulette huomaamaan, että sanomalehti ei ole minua lähettänyt matkaan syyttä suotta, vaan professorin annettua julkaisuluvan, saa maailma valmistautua kuulemaan jotakin perin kummallista. En tahdo julaista näitä artikkeleja, ennenkun voin Englantiin tullessani tuoda mukanani varmat todistuskappaleet. Muussa tapauksessa minut kyllä leimattaisiin sanomalehtitoimen Münchhauseniksi. Olen vakuutettu, että te ajattelette niinkuin minäkin, ettekä aseta sanomalehtemme mainetta tällaiseen uhkayritykseen, ennenkun voimme ottaa vastaan sen arvostelujen ja luulevaisuuden myrskyn, jonka tällaiset kirjoitukset ehdottomasti nostavat. Tämän ihmeellisen selostuksen, joka vanhassa sanomalehdessä voisi saada jonkun ääretöntä huomiota herättävän päällekirjoituksen, täytyy siis piiloutua toimittajan pöytälaatikkoon odottamaan aikaansa.
Tuo sattumus tuli ja meni kuin salamanleimaus, eikä sillä ollut seurauksia — paitsi meidän henkilökohtaisiin mielipiteisiimme.
Tapahtui näet seuraavaa. Lordi Roxton oli ampunut ajoutin, joka on pieni sianmuotoinen eläin, ja kun intiaanit olivat saaneet toisen puolen, paistoimme me toista puolta nuotiossa. Hämärän laskeuduttua oli ilma tullut koleaksi, ja olimme kaikki vetäytyneet hyvin lähelle roihua. Ei ollut kuutamoa mutta tähdet loistivat, niin että voi eroittaa kappaleen matkaa tasangolle päin. Silloin äkkiä tulla viuhui pimeästä, tuosta mustasta yöstä jokin, joka suhisi kuin aeroplani. Koko joukkueemme peittyi nahkamaisten siipien varjoon, ja minä näin äkkiä pitkän, käärmemäisen kaulan, punaisen, nälkäisen silmäparin ja näykkivän nokan, jossa hämmästyksekseni loisti rivi valkeita hampaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli olento kadonnut — sekä meidän illallisemme. Suuri musta varjo, läpimitaltaan kaksikymmentä jalkaa, leijaili ilmassa; parin sekunnin ajan estivät nuo suunnattomat siivet tähtiä näkymästä, mutta sitten eläin hävisi kallion reunan taakse. Istuimme joka ainoa äänettömänä nuotion ympärillä, kuten Vergilius kertoo sankareitten istuneen raivotarten heitä lähestyessä. Summerlee ensimäisenä otti puhevuoron.
"Professori Challerger", sanoi hän särkyneellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minun täytyy pyytää teiltä anteeksi. Sir, olen menetellyt väärin ja pyydän, että unhoittaisitte kaiken menneen."
Oli kaunista puhua noin, ja ensi kerran nuo miehet puristivat toistensa kättä. Näin paljon voitimme, nähtyämme ensimäisen pterodaktyluksen. Vähät siitä vaikka menetimmekin illallisen, kun näimme kaksi sellaista miestä sovussa.
Mutta vaikka esihistoriallista elämää olikin vuorella, niin todennäköisesti sitä ei ollut ylen runsaasti, sillä seuraavina kolmena päivänä me emme enää nähneet mitään. Me vaelsimme hedelmättömän ja vastenmielisen maa-alan läpi, jossa vaihtelivat kiviset erämaat ja autiot nevat, ja kallioitten pohjois- ja itärinteillä asusti villiä lintuja. Tältä kohdalta on paikka melkein luoksepääsemätön, ja ellemme olisi löytäneet kovahkoa pengermää, joka kiersi jyrkänteen rinnettä, olisi meidän täytynyt palata takaisin. Monta kertaa ulottui liete ja muta aina vyötäisiimme asti kahlatessamme eteenpäin vanhassa puoleksi troopillisessa suolammessa. Asiaa pahensi melkoisesti se seikka, että jaracaca-käärme — koko Etelä-Amerikan myrkyllisin ja vaarallisin — oleskeli mielellään näissä seuduissa. Kerta kerran perästä tuli niitä vastaamme kiemurrellen ja kaarrellen löyhkäävän suon pintaa pitkin, ja meidän täytyi aina pitää pyssymme ampumakunnossa ollaksemme valmiina hyökkäysten varalta. Eräs rämeikössä oleva, jäkälää kasvava syvennys kangastelee alati mielessäni kaameana muistona. Se lienee ollut noiden petojen pesäpaikka, ja koko rinne vilisi niitä. Kaikki matelivat ne meitä kohti, sillä jaracaca-käärme pyrkii aina kohti ihmisiä. Niitä oli aivan liian paljon voidaksemme ne ampua, sentähden läksimme me käpälämäkeen ja juoksimme kunnes lopen uupuneina vaivuimme maahan. En koskaan unohda näkyä, joka nähtäväksi aukeni, kun sitten katsahdimme taaksemme. Etäällä kauheitten seuraajiemme päät ja kaulat pistivät esiin kaislain keskestä. Olemme kutsuneet paikkaa jaracaca-suoksi sillä kartalla, jota valmistelemme.
Täällä olivat kalliot kadottaneet punaisen värinsä ja muuttuneet suklaan ruskeiksi; huippujen kasvullisuus ei ollut niin rehevää, ja kallion korkeus näytti täällä olevan vain noin kolme- tai neljäsataa jalkaa, mutta mitään keinoa ei ollut päästä ylöspäin. Päinvastoin seinämät näyttivät vielä entistä jyrkemmiltä.