Seitsemäntenä päivänä päätimme vuorikierroksemme, sillä saavuimme ensimäiseen, erillistä vuoripilaria vastapäätä olevaan leiriimme. Mielemme oli jokseenkin apea, sillä olimme etsineet tarkkaan, ja oli aivan varma, että ei ainoastakaan kohdasta voi notkeinkaan ihminen menestyksellisesti kiivetä. Paikasta, johon Maple White oli piirtänyt liitumerkkinsä, ja josta hän oli kiivennyt ylös, oli nyt aivan mahdoton nousta.
Mitä oli tehtävä? Ruokavarastomme, jota ampumamme metsänriista lisäsi, oli vielä runsas, mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin se loppuisi. Parin kuukauden perästä on sadeaika, ja silloin meidän täytyisi lähteä leiristämme. Kallioseinä oli marmoriakin kovempaa, ja aikamme ja työvälineemme eivät olisi riittäneet, jos olisimme yrittäneet hakata portaat noin korkealle. Ihmekö siis, jos me sinä iltana katselimme synkkinä toisiimme ja monta sanaa vaihtamatta ryömimme huopiemme alle.
Muistan että sinä iltana nukahtaessani Challenger etukumarassa istui nuotion ääressä aivan kuin suuri sammakko, muodottoman suuri pää käsien varassa, ajatuksiinsa vaipuneena, ollenkaan huomaamatta, että minä toivotin hänelle hyvää yötä.
Mutta seuraavana aamuna herätessämme oli Challenger kuin toinen mies; koko hänen olentonsa säteili tyytyväisyyttä ja itseluottamusta. Kokoontuessamme aamiaiselle, katsoi hän meihin torjuvin, teeskennellyn ujoin katsein, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Tiedän kyllä ansainneeni kaiken kunnian, mutta älkää lausuko sitä ääneen, sillä silloin minä punastun." Hänen partansa kohosi, rinta aaltoili ja kädet olivat tiukasti housuntaskuissa. Varmaan hän mielikuvituksissaan näki itsensä seisomassa tuossa asennossa Trafalgar Sqarella vielä vapaana olevalla jalustalla lisäten Lontoon monien muistomerkkien lukua.
"Heureka!" huusi hän vaikeitten hampaitten loistaessa parran läpi. "Hyvät herrat, onnitelkaa minua ja onnitelkaa toisianne! Kysymys on ratkaistu!"
"Olette löytänyt tien tuonne ylös?"
"Uskallan luulla niin."
"Ja missä?"
Vastaukseksi osoitti hän oikealla olevaa vuoripilaria. "Mutta me emme koskaan pääse kuilun yli", sanoin minä huoahtaen.
"Me voimme ainakin nousta huipulle", sanoi hän. "Kun olemme saapuneet sinne, näytän teille että kekseliäitten aivojen keinovaroja ei ole vielä kaikkia käytetty. Murkinoituamme sulloimme kokoon kaikki, mitä johtajamme piti tarpeellisena. Hän otti kerän vahvaa ja kevyttä köyttä, jota oli noin sataviisikymmentä jalkaa, sekä rautasinkilöitä, palikoita ja muita tarvekaluja. Lordi Roxton oli tottunut vuorikiipeilijä, ja Summerlee oli myös nuoruutensa päivinä kiipeillyt, joten minä olin huonoin joukosta. Mutta voimani ja notkeuteni korvasivat puuttuvan kokemukseni."