Ja nyt meidän piti ratkaista, mitä oli tehtävä. Me muutimme leiripaikkamme noiden punkkeja täynnä olevien pensaiden läheisyydestä vähän matkan päässä sijaitsevaan pieneen notkelmaan, joka kaikilta puolilta oli puiden ympäröimä. Notkelman lähellä kaivoimme esiin mainion lähteen, ja sen reunalla me nyt istuimme tehden ensi suunnittelujamme. Linnut lauloivat lehviköissä — erikoisesti yhden laulutapa oli meille tuntematon — mutta muuten ei näkynyt elonmerkkiäkään.
Ensinnä täytyi meidän ottaa tarkasti selkoa, kuinka paljon meillä oli tarveaineita käytettävänämme. Yhteensä se, mitä itse olimme tuoneet mukanamme, ja Zambon heittämät tavarat muodostivat tyydyttävän varaston. Oli tärkeintä mahdollisesti uhkaavien vaarojen varalta, että meillä oli neljä kivääriä ja niihin kuuluvia patruunia tuhatkolmesataa. Sen lisäksi oli meillä haulipyssy, mutta siihen vain sataviisikymmentä patruunaa. Ruokavaroja oli useaksi viikoksi, olipa tupakkaakin, sekä joitakuita tieteellisiä kojeita, kuten suuri kaukoputki ja hyvä kiikari. Me kokosimme tavaramme yhteen kohtaan, ja ensimäinen varovaisuustoimenpiteemme oli kaataa kirveillämme ja puukoillamme piikkipensaita, jotka me sitten ladoimme päällekkäin läpimitaltaan noin viidenkymmenen sylen suuruiseksi ympyräksi. Tämä oli meidän päämajamme — meidän pakopaikkamme vaaran uhatessa ja tavara-aittamme. Fort Challengeriksi me sen nimitimme.
Oli jo keskipäivä, ennenkun olimme saaneet turvatuksi asemamme, mutta kuumuus ei ollut lainkaan tukahuttava, ja ylätasangon ilmasto oli kasvullisuutensakin laatuun nähden lauhkea. Pyökkiä, tammia vieläpä koivujakin oli meitä ympäröivien puiden joukossa. Valtava ginkopuu [Salispuria adiantifolia] nosti latvaansa yli kaikkien muiden puiden levitellen runsaita Venuskutrejaan rakentamamme linnoituksen yli. Sen suojassa me jatkoimme keskusteluamme, samalla kun lordi Roxton, joka ratkaisevalla hetkellä oli heti ottanut käskyvallan, ilmoitti meille huomionsa.
"Niin kauan ei ole mitään hätää, kun meitä ei ole ainoakaan ihminen tai eläin nähnyt tai kuullut", sanoi hän. "Siitä hetkestä, jona ne saavat tietää meidän täällä olomme, alkavat meidän vastuksemme. Ei mikään osoita, että meidät olisi huomattu. Meidän on parasta olla hiljaa ja vakoilla maata. Olisi erittäin hyvä, jos saisimme tarkastaa naapurejamme ennenkun seurustelemme heidän kanssansa."
"Mutta meidän täytyy päästä eteenpäin", uskalsin huomauttaa.
"Tietysti, poikaseni. Meidän täytyy päästä eteenpäin. Mutta me emme saa koskaan mennä niin pitkälle, että emme voi peräytyä varustuksiimme. Ennen kaikkea tulee meidän karttaa ampumista niin kauan, kun ei ole elämä tai kuolema kysymyksessä."
"Mutta te ammuitte itse eilen", sanoi Summerlee. "Tein sen, mutta sitä ei voinut estää. Silloin tuuli sitäpaitsi ankarasti ja sen suunta oli ylätasangolta poispäin. Ei ole luultavaa, että laukaus kuului kauaksikaan ylätasangolla. Apropos, minkä nimen annamme paikalle? Meidän tehtävämme kai on ristiä tämä lapsi?"
Useampia ehdotuksia — parempia ja huonompia — lausuttiin, mutta
Challengerin ehdotus voitti.
"Sitä voidaan kutsua vain yhdellä tavalla", sanoi hän, "Sen täytyy saada löytäjänsä nimi. Tämä on Maple Whiten Maa."
Maple Whiten Maan nimen se sai — niin kutsutaan sitä sillä kartalla, jonka olen saanut tehdäkseni, ja niin mainitaan sitä myös tulevaisuuden atlaksessa.