Ensimäinen tehtävämme on nyt ottaa selkoa Maple Whiten Maasta. Olimme omin silmin nähneet, että paikalla asui tuntemattomia olentoja ja Maple Whiten luonnoskirjan mukaan piti siellä löytyä vielä hirveämpiä ja vaarallisempia eläimiä. Bamburuo'on seivästämä luuranko, jonka oli täytynyt pudota ylhäältä päin, todisti, että maassa asui ilkeämielisiä ihmisiä. Koska meidät ilman pakomahdollisuuksia oli teljetty sellaiseen maahan, oli asemamme sangen vaarallinen, ja järkemme kehoitti meitä hyväksymään kaikki lordi Roxtonin kokemustensa perustalla laatimat varovaisuustoimenpiteet. Mahdotonta oli meidän pysähtyä tämän salaperäisen maailman rajalle, kun me jokainen sydänjuuriamme myöten vapisimme halusta tunkeutua eteenpäin ja päästä sen sisäisen olemuksen perille.
Me suljimme sentähden varustetun leirimme kulkutien, tukkimalla sen suun piikkipensailla; pieni turva- ja varastopaikkamme oli nyt kokonaan piikkiaidan ympäröimä. Hitaasti ja varovasti lähdimme nyt käymään kohti tuntematonta kulkien lähteestämme alkavan puron vartta myöten, joka neuvoisi meille paluutien.
Tuskin olimme päässeet alkua pitemmälle, kun saimme aavistuksen siitä, että tällä matkalla näkisimme monia kummallisia asioita. Kuljeskeltuamme muutaman satasen kyynärää taajassa metsässä, jonka puulajit olivat aivan tuntemattomia — Summerlee, seurueen botanisti, arveli niiden olevan havupuiden ja käpypalmujen heimolaisia, jotka jo aikoja sitten olivat hävinneet tunnetusta maailmasta saavuimme seutuun, jossa puro alkoi leventyä ja lopulta laajeni suoksi. Maa kasvoi runsaasti omituisenmuotoista ruokoa, joka kuului olevan Hippuris vulgaris'ta eli vesikuusta, ja sanajalkoja, jotka kaikki huojuivat navakassa tuulessa. Äkkiä pysähtyi edellä kulkenut lordi Roxton ja kohotti kättänsä.
"Katsokaa!" huudahti hän. "Varmaan olemme löytäneet kaikkien lintujen kantaisän jäljet."
Pehmeässä maassa näkyi todella suuria kolmivarpaisen jalan merkkejä. Eläin — mitä lajia lieneekin ollut — oli kulkenut suon yli ja kadonnut metsään. Kaikki pysähdyimme tutkimaan sen mahdottoman suuria jälkiä. Jos tämä eläin todellakin oli lintu — ja mikä muu eläin olisi voinut tehdä tuollaisia jalanjälkiä — niin oli sen jalka niin paljon suurempi kamelikurjen jalkaa, että sen korkeuden täytyi suhteellisesti olla aivan suunnaton. Lordi Roxton katseli vaanien ympärilleen ja pani kaksi patruunaa pyssyynsä.
"Panen metsästäjämaineeni pantiksi siitä, että jäljet ovat aivan tuoreet. Eläin on kulkenut tästä noin kymmenen minuuttia sitten. Katsokaahan kuinka vesi vielä pulppuilee jalanjäljissä! Totta tosiaan — tässähän on poikanenkin juossut."
Ja todellakin oli tuossa pienemmät samanmuotoiset jäljet.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti professori Summerlee riemuiten ja osoitti jotakin, joka muistutti suuren ihmiskäden jälkeä noiden kolmivarpaisten merkkien keskellä.
"Tuttu muodostuma!" huudahti Challenger ihastuneena. "Olen nähnyt noita kivettymissä. Tämä on sellainen eläin, joka kulkee pystyssä kolmivarpaisilla jaloillaan ja toisinaan panee viisisormisen etukäpälänsä maahan. Ei tämä mikään lintu ole, hyvä Roxton — varmasti ei ole mikään lintu."
"Nelijalkainenko sitten?"