"Ei, vaan matelija — dinosaurus. Vain sellainen eläin on voinut jättää tuollaisia jälkiä. Aikanaan tuottivat ne paljon päänvaivaa tutkijoille — mutta kuka olisi voinut toivoakaan enää saavansa nähdä itse eläimiä."
Hänen sanansa kuolivat kuiskaukseen, ja me seisoimme kaikin hämmästyksestä sanattomina. Jälkien johtamina olimme kulkeneet läpi rämeikön ja sitten tunkeutuneet tiheiköstä väljemmille aloille. Etäämmällä oli notkelma, jossa huomasimme viisi mitä ihmeellisintä eläintä, jollaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Pensaiden taakse kyykistyneinä jäimme niitä katselemaan.
Niitä oli, kuten sanoin, luvultaan viisi — kaksi täysi-ikäistä ja kolme poikasta. Ne olivat hirvittävän suuria. Jo poikasetkin olivat elefantin kokoisia, ja molemmat vanhemmat olivat suurempia kuin mitkään ennen näkemäni eläimet. Niiden iho oli vuolukiven väristä, suomuista, sisiliskon ihoa muistuttavaa pintakerrosta, ja se välkehti auringonpaisteessa. Kaikki ne istuivat leveän, voimakkaan häntänsä varassa suurilla kolmisormisilla takajaloillaan, pitäen kiinni pienillä viisisormisilla eturaajoillaan siitä oksasta, jota pureksivat. En luule voivani antaa teille selvempää kuvausta niiden ulkonäöstä kuin jos sanon, että ne olivat kengurun näköisiä, kaksikymmentä jalkaa korkeita, mutta että itse ruumis oli krokotiilimainen.
Kauan me liikkumattomina katselimme tuota omituista näytelmää. Tuuli kävi juuri meitä vastaan, ja me olimme hyvässä piilossa, joten uskalsimme rauhassa tarkastella. Poikaset leikkivät tehden kömpelöitä hyppyjä vanhempainsa ympärillä. Ne ponnahtivat korkealle ilmaan ja putosivat sitten mätkähtäen maahan. Vanhempien voima näytti olevan rajaton, sillä kun toisen niistä oli vaikea ulottua syömään erästä oksaa, kiersi se etujalkansa rungon ympäri ja katkaisi tuon jokseenkin suuren puun, aivan kuin se olisi ollut vain heikko vesa. Tuo teko osoitti minusta lihasten voimakasta kehittyneisyyttä, mutta samalla aivojen alhaisasteisuutta, sillä kaatuessaan puu koko painollaan osui eläimen päähän ja sai tämän kimeästi ulvahtamaan, — joka taas osoitti, että vaikka eläin olikin suuri, ei se kuitenkaan loputtomasti voinut kärsiä tuskaa. Tapaus sai sen epäilemään paikan turvallisuutta, koska se nyt alkoi löntystää naaraan ja kolmen poikasen seuraamana metsää kohti. Puunrunkojen lomitse näimme vielä eläinten vuolukivenvärisen pinnan välähtelevän ja niiden päiden pistävän esiin viidakon puiden yläpuolella. Sitten ne hävisivät näkyvistämme.
Minä katsahdin tovereihini. Lordi Roxton tähysteli sormi pyssyn hanassa, ja hänen terävässä katseessaan kuvastui metsästäjän into. Mitä hän olisikaan tehnyt saadakseen tuollaisen pään Albanyyn tupakkahuoneensa seinälle, lieden yläpuolelle, ristiinsidottujen airojen viereen! Ja kuitenkin järki esti häntä, sillä tämän tuntemattoman maan ihmeitten tutkiminen onnistuisi meiltä vain sillä ehdolla, että maan asukkaat eivät saisi tietää meistä mitään. Molemmat professorit olivat mykkiä ihastuksesta. Innoissaan olivat he tietämättään tarttuneet toisiaan käsistä ja seisoivat kuin kaksi lasta ihmettä katselemassa. Challengerin poskia kaunisti enkelimäinen hymy, ja Summerleen virnistelevät kasvot pehmensi hämmästyksen ja kunnioituksen tunne.
"Nunc dimittis!" huudahti hän viimein. "Mitähän tästä sanotaan Englannissa?"
"Veli Summerlee, minä tiedän kyllä mitä Englannissa tullaan sanomaan", — lausui Challenger. "Väitetään yleisesti, että te olette kirottuja valehtelijoita ja tieteen puoskareita — aivan niinkuin te ja monet muut sanoitte minusta."
"Mutta kun meillä on valokuvia, joita voimme näyttää heille?"
"Väärennettyjä, Summerlee. Kömpelösti väärennettyjä!"
"Mutta jos meillä on itse eläin mukanamme?"