"Sitten he kai uskovat. Voi kyllä tapahtua, että Malone ja muut Fleet Streetin lörpöttelijät ovat pakoitetut piankin julistamaan maailmalle meidän kunniamme. Elokuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä näimme me viisi elävää iguanodonia Maple Whiten Maassa eräässä notkossa. Kirjoittakaa tämä muistikirjaanne, nuori ystäväni, ja lähettäkää uutinen lehdellenne."
"Ja valmistukaa sitten kiitokseksi tekemään tuttavuutta toimittajan saappaananturoitten kanssa", sanoi lordi Roxton. "Asiat näyttävät hiukan toisilta katsottuina Lontoon latitudilta, poikaseni. Hyvin moni jättää kokemuksensa kertomatta, koska hänellä ei ole toivoa tulla ymmärretyksi. Ja mitä moitittavaa siinä on? Jonkun kuukauden kuluttua tuntuu tämä meistä itsestämmekin unennäöltä. Miksi te nimititte eläimiä?"
"Iguanodoneiksi", sanoi Summerlee. "Niiden jalanjälkiä on kaikkialla Hastingsin hiekkakivissä Kentissä ja Sussexissa. Olosuhteet ovat muuttuneet, ja nuo pedot ovat jo kuolleet. Täällä sitävastoin elinehdot ovat entisellään ja täällä pedot vielä elävät."
"Jos me täältä ehjin nahoin pois pääsemme, niin on minulla tuollaisen elukan pää mukanani," sanoi lordi Roxton. "Luulenpa että Somali-Ugunda yhdistyksen jäsenet olisivat viheriäisiä kateudesta, jos he sen näkisivät. — En tiedä, mitä te, hyvät ystävät, arvelette, mutta minusta tuntuu, että me nyt kuljemme jokseenkin heikolla jäällä."
Minulla oli sama salaperäisyyden ja ympäröivän vaaran tunne. Puiden varjot uhkasivat, ja silmätessämme niiden oksia täytti kauhu ja pelko mielemme. Näkemämme suuret ihme-eläimet olivat tosin kömpelöitä ja sävyisiä, jotka eivät ketään yrittäneetkään vahingoittaa, mutta tässä kummallisuuksien maassa olisi ehkä toisia — hurjia, petomaisia eläinlajeja, jotka vuorten ja metsikköjen kätkössä sijaitsevista pesistään voisivat hyökätä kimppuumme. Tiesin peräti vähän esihistoriallisen ajan merkillisyyksistä, mutta muistan kuitenkin eräästä kirjasta lukeneeni, että silloin oli olemassa eläimiä, jotka käyttivät elantonaan leijonia ja tiikereitä aivan niinkuin kissa elää rottia ja hiiriä syömällä. Voisihan Maple Whiten Maankin metsissä olla sellaisia! Kohtalojen kirjaan oli kirjoitettu, että meidän samana aamuna — ensimäisenä uuteen maahan jouduttuamme piti tulla huomaamaan mitkä moninaiset ja kummalliset vaarat meitä todella olivat uhkaamassa. Sattui inhoittava seikkailu, jota minä kauhulla muistelen. Jos — kuten lordi Roxton sanoi — iguanodonien notkelma kerran tuntuu meistä unennäöltä, niin varmaan pterodaktylien rimpi ahdistaa mieltämme kuin painajainen. Mutta kuvaanpa asiat, niinkuin ne tapahtuvat.
Me samosimme hyvin hitaasti eteenpäin, osaksi siitä syystä, että lordi Roxton kulki edellä vakoilemassa ennenkun antoi meille luvan tulla jäljessään, osaksi siitä syystä, että melkein joka toisella askelella jompikumpi professoreista huudahtaen ihastuksesta kumartui tutkimaan jotakin ennestään tuntematonta kukkaa tai hyönteistä. Olimme kaiken kaikkiaan kulkeneet ehkä pari kolme Englannin peninkulmaa pysytellen puron oikealla puolella, kun saavuimme jokseenkin laajalle puuttomalle kentälle. Kaistale metsää päättyi kalliolouhikkoon ja koko tasanko oli vierinkivien peittämä. Me lähestyimme hitaasti noita kallioita kulkien pensaiden keskitse, jotka ulottuivat vyötäisiimme asti; silloin me äkkiä kuulimme kummallista matalaa vaakkumista ja viheltävää ääntä, joka keskeytymättömästi täytti ilman ja tuntui tulevan aivan meidän edestämme. Lordi Roxton kohotti kättään sen merkiksi että meidän täytyi pysähtyä, jonka jälkeen hän itse — kumartuneena juosten — pian raivasi itselleen tien kalliolohkareille. Me näimme hänen katsovan alaspäin ja tekevän käsillään hämmästyksen eleitä. Koko hänen olentonsa osoitti, että siellä oli jotakin ihmeellistä mutta samalla vaarallista.
Hiivimme hänen luokseen ja kumarruimme katsomaan tuonne suurten kivien väliin. Näimme silloin suuren syvänteen, joka mahdollisesti muinoin oli ollut ylätasangon tuolivuori-aukko. Se oli maljan muotoinen ja sen pohjassa, muutamia satoja kyynäröitä siltä paikalta, jossa me seisoimme, näkyi vihreävaahtoisia kaislareunaisia vesilätäköitä. Paikka oli itsessään satumaisen merkillinen, mutta sen asukkaat saattoivat sen muistuttamaan jotakin Danten seitsemän kerroksen kohtausta. Paikka oli pterodaktylien tyyssija. Meidänkin nähdäksemme oli niitä siellä satoja. Aukeaman koko pohja ja lätäkköjen ympärykset vilisivät niiden poikasia ja iljettäviä naaraita, jotka hautoivat nahkamaisia kellertäviä muniaan. Tästä rääkyvästä räpyttelevästä inhoittavien matelijoiden joukosta lähti tuo ilman täyttävä epämiellyttävä ääni, sekä löyhkäävä ummehtunut ilma, joka teki meidät aivan sairaiksi. Mutta hirvittävät harmaat ja ryppyiset koiraat istuivat kukin omalla kivellänsä muistuttaen enemmän kuolleita kuivattuja muumioita kuin eläviä eläimiä. Ne istuivat aivan liikkumattomina, niiden punaiset silmät vain pyörivät, ja silloin tällöin ne sieppasivat hiirenloukkusuuhunsa jonkun ohi lentävän korennon. Niiden suuret kaivomaiset siivet yhtyivät toisiinsa käsivarren mutkassa, niin että ne muistuttivat kauheisiin hämähäkinseitin värisiin huiveihin kääriytyneitä jätti-eukkoja, joiden inhoittavat päät kurkoittautuivat esiin. Suuret ja pienet yhteenlaskettuina oli noita kauheita eläimiä kolossa ainakin tuhatkunta.
Tiedemiehemme olisivat mielellään jääneet tänne vaikka koko päiväksi, siinä määrin oli heille mielenkiintoinen tämä tilaisuus, joka tarjosi heidän tutkittavakseen esihistoriallisten aikakausien elämää. He kiinnittivät huomionsa kivikkoon heitettyjen kalojen ja kuolleitten lintujen jäännöksiin, joista voi vetää johtopäätöksen, minkälaista ruokaa nämä olennot syövät. Kuulin heidän onnittelevan toisiaan selvitettyään kysymyksen, minkätähden juuri tämän lentävän lohikäärmeen muinaisjälkiä tavataan niin runsain määrin muutamilla pienillä aloilla, kuten esimerkiksi Cambridge Greenin hiekkariutoilla; nythän oli nähty, että ne elävät laumoittain.
Lopuksi Challenger innoissaan, näyttääkseen Summerleelle jotakin, kurkoittautui yli kallionpartaan ja oli vähällä tuottaa meille kaikille perikadon. Heti paikalla päästi lähin koiras kimeän viheltävän huudon ja lentää pyrähytti kaksikymmentä jalkaa pitkine kalvomaisine silpineen ilmaan. Naaraat ja poikaset ryömivät toistensa luo lätäkköjen lähelle, samalla kun vartioivain urosten koko lauma kohosi lentämään. Oli ihmeellistä nähdä satalukuisen lauman noita suunnattoman suuria ja innoittavan näköisiä olentoja joutsenten tavoin terävin leikkaavin siivenlyönnein nousevan ilmaan; mutta me huomasimme pian, ettei tämä näky tuottanut meille pitkäaikaista nautintoa. Alussa nuo rujot eläimet leijailivat suuressa kehässä päästäkseen vakuutetuiksi vaaran todellisesta suuruudesta. Mutta sitten ne laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, piiri tuli yhä ahtaammaksi ja lopulta kaartelivat ne aivan meidän ympärillämme; niiden suurten vuolukivenväristen siipien kuiva ratiseva viuhina täytti ilman sellaisella äänten paljoudella, että mieleeni muistui Hendonin aerodromi kilpasoutupäiviltä.
"Nopeasti metsää kohti ja pysytelkää yhdessä!" huusi lordi Roxton heiluttaen pyssynperäänsä. "Nuo konnat tarkoittavat täyttä totta."