"Siitä saamme pohtia aamulla", sanoi lordi Roxton. "Se oli meitä hyvin lähellä — aivan notkon alueella."
"Me olemme nyt saaneet kuulla esihistoriallisen murhenäytelmän, kokeneet sellaisen draaman, joka esitettiin jonkun jura-lagunin rantakaislikossa, kun toinen lohikäärme tappoi ja nujersi toisen pohjamutaan", sanoi Challenger vakavammalla äänellä, kuin olin koskaan kuullut hänen puhuvan. "Onneksi luotiin ihminen viimeiseksi. Alkuaikoina oli liikkeellä sellaisia voimia, että ei mikään inhimillinen mahti eivätkä mitkään keinotekoiset aseet olisi voineet niitä vastustaa. Mitä olisivat miehen linko ja nuoli mahtaneet taistelussa sellaisia voimia vastaan, joita olemme tänä yönä tulleet tuntemaan! Yksinpä uudenaikainen pyssykin olisi todennäköisesti ollut tehoton tuollaisten hirviöitten suhteen."
Summerlee kohotti äkisti kättänsä.
"'Hiljaa!" huudahti hän. "Minä kuulen koko ajan jotakin."
Hiljaisuudesta kuului tasaisia tassuttelevia askeleita. Selvästi jokin eläin lähestyi — pehmeitten mutta painavien, varovasti maahan laskettujen käpäläin tömähdellessä. Se hiipi hitaasti leirin ympäri ja pysähtyi käytävän suulle. Eläimen hengitys kuului matalana nousevana ja laskevana huohotuksena. Vain heikko aita erotti meidät tuosta yön aaveesta. Me olimme kaikin tarttuneet pyssyihimme, ja lordi Roxton oli vetänyt syrjään erään aidan oksista avatakseen tirkistysreiän.
"Pyhän Yrjänän nimessä!" kuiskasi hän. "Minä luulen näkeväni hirviön!"
Minä kumarruin katsomaan hänen olkansa yli. Tosiaan, minäkin näin sen. Puiden tummista varjoista erottautui jotakin vielä tummempaa — jotakin suurta, uhkaavaa, horjuvaa — jokin villiä voimaa ja ilkeyttä puhkuva olento. Se oli ainoastaan noin hevosen korkuinen, mutta nuo hämärät ääriviivat todistivat kestävyyttä ja voimaa. Läähättävä hengitys, tasainen ja kuuluva kuin työskentelevän höyrykoneen ääni, todisti, että sillä oli jättiläisvoimainen elimistö. Kerran kun se liikahti, olin näkevinäni kauhistuttavan vihreän silmäparin leimuavan. Lehdet vapisivat aivan kuin eläin olisi pyrkinyt eteenpäin.
"Luulen että se aikoo hypätä", sanoin minä ja jännitin liipasinta.
"Älkää ampuko! Älkää ampuko!" kuiskasi lordi Roxton. "Pyssynlaukaus yön hiljaisuudessa kuuluu peninkulmain matkan päähän. Säästäkää se viime valtiksi."
"Jos peto pääsee aidan yli, olemme kuoleman omat", sanoi Summerlee ja puhuessaan hänen äänensä muuttui hermostuneeksi nauruksi.