"Siinä oli maa sinertävää. Se oli hyvin saven näköistä."
"Aivan niin. Sinisen saven täyttämä vulkanisen torven suu."
"Mitä siitä nyt enää?" kysyin.
"No muuten vaan, muuten vaan", sanoi hän palaten pitkin askelin väittelevien miesten luo, joiden äänet kuuluivat yhtenäiseltä duetolta. Summerleen korkeat kimeät sävelet erottautuivat selvästi Challengerin heleästä bassosäestyksestä. En olisi kiinnittänyt huomiotani lordi Roxtonin kysymyksiin, mutta kuulin hänen vielä yönkin aikana mutisevan itsekseen: "Sinistä savea — savea vulkanisessa torvessa!" Nämä olivat viimeiset kuulemani sanat; sitten minä lopen väsyneenä vaivuin syvään uneen.
YHDESTOISTA LUKU
Kerran minäkin olin sankari.
Lordi Roxton oli lausunut oikean otaksuman arvellessaan, että noiden kauheiden eläinten puremat olivat myrkyllisiä. Ensimäisen seikkailumme jälkeisenä aamuna ylätasangolla saimme sekä Summerlee että minä potea kovia tuskia ja kuumetta, ja Challengerin polvi oli niin hellä ja ajettunut, että hän tuskin voi nilkuttaa eteenpäin. Me pysyimme senvuoksi koko päivän leirissämme, ja lordi Roxton, meidän vähillä voimillamme häntä auttaessa, koetti kohottaa ja lujittaa linnoituksemme piikkiseiniä, jotka olivat meidän ainoa turvamme. Muistan että minulla koko päivän oli se tunne, että meitä tarkasti pidetään silmällä, vaikka en voinut tietää millä tavalla.
Tämä tuntemus oli niin voimakas, että minä kerroin siitä professori Challengerille, joka kuitenkin pani sen kuumeesta johtuneen kiihtymyksen tiliin. Yhtä mittaa minä pälyilin ympärilleni varmana siitä, että jotain täytyisi näkyä, multa katseeni osui vain piikki-aidan tummaan pensaikkoon ja yllämme humiseviin kaamean synkkiin puihin. Siitä huolimatta tuli yhä voimakkaammaksi tuo tunteeni, että jokin ilkeämielinen olento oli läheisyydessämme meitä väijymässä. Ajattelin intiaanien taikauskoa, ajattelin Curupuria — metsien vaanivaa henkeä — ja olin valmis uskomaan, että me olimme vihoittaneet tuon kauhean olennon, tunkeuduttuamme hänen etäisimpään pyhäkköönsä.
Sinä yönä — kolmantena Maple Whiten Maassa viettämistämme — koimme me jotakin, joka teki meihin syvän vaikutuksen ja saattoi meidät tuntemaan kiitollisuutta lordi Roxtonia kohtaan siitä, että hän niin väsymättömästi oli työskennellyt saadakseen meidän olomme mahdollisimman turvalliseksi. Nukuimme sammuneen nuotiomme ympärillä, kun meidät äkkiä herätti kauhea huuto ja kiljunta, jonka kaltaista en ole ikänäni kuullut. En osaa mihinkään verrata tuota kamalaa rähäkkää, joka tuntui lähtevän muutaman sadan kyynärän päästä leiristämme. Se oli yhtä korviasärkevä kuin lokomotiivin vihellyspilli, mutta kun tämän ääni on kirkas, konemaisen terävä, oli se laajempi ja syvempi sekä hirveintä vaaraa ja pelkoa todistava. Me tukimme korvamme käsillämme estääksemme tuota hermoja tärisyttävää ääntä särkemästä niitä. Kylmät hikikarpalot nousivat otsalleni, ja kokemaini vaikutelmien kamaluus sai minut voimaan pahoin. Kidutetun elämän kaikki kärsimykset, sen kauhu ja kirous, sen lukemattomat surut tuntuivat yhdistyneen tähän kaameaan tuskantäyteen huutoon. Ja tämän kimeän kirkunan ohella kuului toinen katkonaisempi ääni, matala, käheä nauru, edellisen jylisevänä, sekaisena, ilkkuvana säestyksenä. Kolme neljä minuuttia kesti tuo inhoittava kaksinlaulu, pelästyneitten lintujen alkaessa puiden lehvissä pyrähdellä. Ja sitten se loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kauan aikaa me istuimme sanattomina. Vihdoin lordi Roxton heitti risukimpun hiillokseen, ja tulen loimu valaisi toverieni vakoilevat katseet ja heitti lepattavan valon yllämme riippuviin suuriin oksiin.
"Mitä se oli?" kuiskasin minä.