"Kaikki hyvin, Challengerin joukko, kaikki hyvin!" huusi hän. "Minä pysy täällä. Ei pelkä. Te löytä minu aina täältä, kun tahto."
Hänen rehelliset mustat kasvonsa sekä tuo suurenmoinen näköala, jonka ääret ulottuivat lähes Amazonjoen sivu-uomalle saakka, muistutti meille voimakkaasti, että me vielä olimme tämän maan kamaralla kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, eikä meitä oltukaan jonkun lumouksen kautta siirretty toiseen sivistymättömään kiertotähteen. Oli vaikea uskoa, että tuo etäisen taivaanrannan sinipunerva juova ei ollut kovinkaan kaukana suuresta joesta, jossa suuret höyrylaivat liikkuivat ja jonka äärillä ihmiset tekivät pikku askareitaan, samalla kun me, eläen menneitten aikojen kummallisten eläinten parissa, voimme vain katsella tuonne kauas ja uneksia kaikesta siitä, mitä elämä siellä voi tarjota.
Vielä yksi tuon ihmeellisen päivän muistoista väikkyy mielessäni, ja minä lopetan kirjeeni sillä. Molemmat professorit, joiden mielialaa kärsimämme vammat ja vahingot varmaankin olivat masentaneet, alkoivat väitellä, olivatko nuo ahdistajamme pterodaktylusten vai dimorfodonien sukua, ja joutuivat kiivaaseen sanasotaan. Päästäkseni kuulemasta tuota menin hiukan etäämmälle ja istahdin kaatuneelle puunrungolle tupakoimaan, kun lordi Roxton tuli käyden minua kohti.
"Kuulkaa nyt, Malone", sanoi hän, "muistatteko tuon petojen onkalon?"
"No varmasti minä sen muistan."
"Sehän oli jonkinlainen vulkaninen aukeama, eikö niin?"
"Epäilemättä", sanoin.
"Panitteko merkille, millaista oli sen maanlaatu?"
"Pelkkiä kalliomöhkäleitä ja kiviä."
"Mutta veden partailla, jossa kasvoi kaislaa?"