"Laskeutumis-kysymys on ensi näkemältä hyvin peloittava", sanoi hän, "mutta luulen kuitenkin, että järki voi sen ratkaista. Taivun olemaan samaa mieltä kollegamme kanssa siinä, että pitkä-aikainen oleskelu Maple Whiten Maassa ei ole hyödyllistä, vaan täytyy meidän pian ottaa puheeksi alaspääsyn mahdollisuudet. Minä kieltäydyn kuitenkin ehdottomasti lähtemästä täältä, ennenkun olemme edes pintapuolisesti tutkineet maata ja meillä on mukanamme kotiin vietäväksi osapuilleenkaan luotettava kartta."
Professori Summerlee puhkui kärsimättömyyttä.
"Olemme nyt tuhlanneet kaksi päivää maan tutkimiseen", sanoi hän, "emmekä tiedä yhtään enemmän sen topografiasta. Tasanko on tietysti kauttaaltaan metsän peittämä ja kestäisi kuukausia ennenkun ehtisimme tunkeutua sen läpi ja tutkia sen eri osien aseman ja suhteet. Toinen olisi asianlaita, jos sen keskikohdalla olisi jokin vuorenhuippu, mutta mikäli olemme nähneet, viettää maa tästä joka suunnalle. Mitä kauemmas menemme, sitä vähemmän on mahdollisuuksia yleissilmäyksen saamiseen."
Silloin minä keksin oivan ajatuksen. Katseeni sattui valtavan suureen kuhmuiseen gingkopuun runkoon ja sen komeisiin haaroihin. Koska tämän runko oli kaikkia muita puita vahvempi, täytyi puun olla myös naapureitaan korkeampi. Kun kerran ylätasangon reuna joka puolelta kohosi, niin voisihan tämä valtava puu olla koko maata hallitseva vartiotorni! Aina pienestä poikapahaisesta, jona juoksentelin Irlannissa, olen ollut rohkea ja taitava puunkiipeilijä. Toverini olivat etevämpiä vuorta kiivettäessä, mutta kun minä pääsin puun oksille, niin olin heidän mestarinsa. Kun vain ensin saisin jalkani alimmalle oksalle, niin kyllä totta totisesti keinottelisin itseni latvaan. Toverit ihastuivat tästä ajatuksesta.
"Nuori ystävämme", sanoi Challenger ja naureskeli niin että hänen punaiset poskensa pullottivat kuin omenat, "omaa nuorallatanssijan avuja, jotka olisivat sopimattomia — jonkun ylemmän ja vaikuttavamman toimialan ihmisille. Minä suostun hänen päätökseensä."
"Totta totisesti, nuori mies, te löitte naulan päähän!" sanoi lordi Roxton taputtaen olkapäätäni. "En voi ymmärtää, kuinka emme sitä ennen keksineet. Meillä on valoisaa vielä noin tunnin ajan, ja jos otatte muistikirjanne mukaanne, voitte heittää nopean yleissilmäyksen yli tasangon. Minä asetan nämä kolme ampumatavaralaatikkoa puun juurelle, ja sitten me hinaamme teidät alimmalle oksalle."
Hän nosti minua laatikoille, mutta samassa tuli Challenger ja antoi minulle semmoisen sysäyksen, että minä nuolena lennähdin puuhun. Kietoen molemmat käteni oksan ympäri, teiskaroin jaloillani, ja viimein sain kun sainkin nilkkani ja sitten polveni oksalle. Vielä kolme suurta oksaa oli voitettavana ja sitten oli helppo päästä eteenpäin, ja minä kiipesinkin sellaista vauhtia, että pian en nähnyt enää maata lainkaan vaan pelkkä vihreä puunlehvikkö oli alapuolellani. Silloin tällöin sattui esteitä ja kerrankin sain kymmenen jalan mitan kiivetä köynnöskasvia pitkin, mutta kaikki kävi hyvin, ja Challengerin jylisevä ääni kuului kuin syvyydestä. Puu oli tavattoman suuri, eikä vieläkään näkynyt lehtikatos ylläni harvenevan. Kavutessani näin sivullani kömpelön esineen, jota arvelin joksikin parasitiksi. Pistin pääni oksien rakoon nähdäkseni paremmin, mikä se oli, mutta hämmästyin ja pelästyin niin äärettömästi, että olin vähällä pudota puusta.
Parin kolmen jalan päässä katselivat minua eräät kasvot. Eläin oli ryöminyt parasitin taa ja kurkisti sieltä juuri kun minä katsoin toiselta puolelta. Ne olivat ihmiskasvot, ainakin inhimillisemmät kuin minkään ennen näkemäni apinan. Ne olivat pitkät, vaaleahkot ja käsnäiset, kuono leveä, alaleuka ulkoneva ja siinä karkea parta. Tuuheiden pensasmaisten kulmakarvojen alapuolella tähystelevät silmät olivat eläimelliset ja julmat, ja kun eläin aukasi kitansa muristakseen minulle kirouksia, kuten luulin, huomasin, että sillä oli koukkuiset, terävät koiranhampaat. Silmänräpäyksen ajan leimusivat nuo kauheat silmät vihaa ja uhkausta. Mutta äkkiä niihin tuli ääretön pelon ilme. Oksat taittuivat, kun tuo ruma eläin syöksyi pakoon. Näin vilahdukselta karvaisen ruumiin, joka muistutti punertavaa sikaa, ja sitten se hävisi lehvien ja oksien sekaan.
"Miten on laitanne?" huusi lordi Roxton alhaalta. "Onko jokin hullusti?"
"Näittekö?" huusin minä kiedottuani käteni oksan ympäri ja joka hermoni jännittyneenä.