"Jokin rytisi aivankuin te olisitte pudonnut. Mitä siellä tapahtui?"
Olin niin järkytyksissäni tämän apinan äkillisestä ja oudosta ilmaantumisesta, että aioin jo kavuta alas kertomaan tovereilleni kokemukseni. Mutta olin jo päässyt niin korkealle, että olisi ollut nöyryyttävää kääntyä takaisin toimittamatta asiaansa.
Hengähdettyäni kotvan ja koottuani uusia voimia jatkoin kiipeämistä. Kerran astuin lahonneelle oksalle ja jäin riippumaan käsieni varaan, mutta ylipäänsä kävi nousu hyvin. Vähitellen harveni lehväkatos, ja kasvoihini tuntuva tuulenhenki todisti, että olin korkeammalla kuin metsän muut puut. Olin päättänyt olla katsomatta ympärilleni, ennenkun olin ehtinyt latvaan asti, ja sen vuoksi kiipesin aimo vauhtia kunnes sain käsiini ylimmän, huojuvan oksan. Istahdin tanakasti mukavaan haarautumaan ja katsahdin sitten tämän ihmeellisen maan eriskummallista panoraamaa.
Aurinko oli juuri laskemassa läntisen taivaanrannan taa, ja ilta oli valoisa ja kirkas, niin että koko ylätasanko oli selvästi nähtävissä. Täältä ylhäältä katsottuna se näytti olevan munamaisen pyöreä, kolmekymmentä englannin peninkulmaa pitkä ja kaksikymmentä leveä. Muuten itse laki oli aivan savutorven muotoinen, sillä kaikki sivut viettivät keskessä olevaa jokseenkin suurta järveä kohti, Tämä järvi päilyi vihervänä ja ihanana iltavalaistuksen värittämänä. Sitä kehysti leveä kaislareunusta ja sen pinnan särkivät keltaiset hiekkasärkät, jotka loistivat kuin kulta lempeässä auringonvalossa. Joitakin pitkiä olentoja, liian suuria alligatoreiksi, liian pitkiä kanooteiksi oli näiden hietikkojen reunoilla. Kaukoputkella katsoessani minä kyllä näin, että ne olivat eläviä olentoja, mutta niiden muotoa en voinut erottaa.
Edessäni oli metsien ympäröimä iguanodonien notko ja kauempana näkyi pyöreä alue, joka epäilemättä oli pterodaktylien räme. Toisella puolella oleva maisema tarjosi aivan toisenlaisia nähtävyyksiä. Täällä ulkosivun basalttimuodostumat kaartuivat sisäpuolelle noin parinsadan jalan korkuisena lohkeamana, jonka edessä oli metsää kasvava rinne. Näiden punaisten kallioitten juurella vähän maankamaraa korkeammalla voin kaukoputkella nähdä rivin tummia reikiä, joita arvelin luolien aukoiksi. Yhdessä sisäänkäytävässä häämöitti jotakin valkoista, mutta tarkemmin en sitä voinut erottaa. Istuin piirtäen niin kauan kuin aurinko oli taivaalla ja lakkasin vasta pimeän tultua, jolloin en enää nähnyt ympärilleni. Sitten kipusin alas tovereitteni luo, jotka innokkaasti odottivat minua tuon suuren puun juurella. Kerran minäkin olin retkikunnan sankari. Minä yksin olin tämän keksinyt, minä yksin työn suorittanut, ja tässä nyt oli kartta, joka korvaisi meille kuukauden sokean hapuilemisen tuntemattomien vaarojen keskellä. Jokainen tovereistani puristi kohteliaasti kättäni. Mutta ennenkun he alkoivat käsitellä kartan yksityisseikkoja täytyi minun heille kertoa kohtaukseni apinan kanssa.
"Se on ollut täällä koko ajan", sanoin.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi lordi Roxton.
"Siitä, että minulla koko ajan on ollut sellainen tunne, että meitä joku pahansuopa olento vaanii. Mainitsin siitä jo professori Challengerille."
Nuori ystävämme sanoi todellakin jotakin sentapaista. Hän on meistä ainoa, jolla on kelttiläinen tempperamentti, ja senvuoksi on hänellä tuollaisia vaikutteita.
"Telepatian koko teoria —" alkoi Summerlee täyttäen piippuansa.