"On liian laaja tässä käsitellä", keskeytti Challenger päättävästi. "Sanokaa nyt" — hän puhui kuin piispa pyhäkoululapselle — "huomasitteko sattumalta, voiko tuo eläin taivuttaa peukalonsa käden sisäsivun ylitse?"
"En, sitä en todellakaan huomannut."
"Oliko se hännällinen?"
"Ei ollut."
"Oliko sillä tarttumajalat?"
"Otaksun, että se ei olisi voinut niin nopeasti liikkua oksissa, jollei se olisi niihin myös tarttunut jaloin."
"Etelä-Ameriikassa elää, ellen erehdy — noin kolmekymmentä kuusi eri apina lajia, mutta ihmistä muistuttava apina on siellä tuntematon. Nyt kuitenkin saadaan selville, että sellainen löytyy tässä maassa, eikä se ole tuo harvinainen gorilla-muunnos, jota on tavattu vain Afriikassa ja Itämailla." — Olin vähällä keskeyttää hänet tokaisemalla, että olin nähnyt tämän eläimen serkun Kensingtonissa. — "Tämä on sitäpaitsi parrakas ja väritön, ja viimemainittu seikka panee olettamaan, että se on viettänyt päivänsä puiden suojassa. Meidän on ennen muuta ratkaistava kysymys onko tämä olento lähempänä apinaa vai ihmistä, Jälkimäisessä tapauksessa lähenee se sitä tyyppiä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan 'puuttuvaksi renkaaksi'. Ensimäinen velvollisuutemme on ratkaista tuo ongelma."
"Ei voi tulla kysymykseenkään," sanoi Summerlee tiukasti. "Kun me nyt mr Malonen älyn ja notkeuden avulla" — minun täytyy toistaa hänen sanansa — "olemme saaneet kartan, on ensimäinen ja ainoa velvollisuutemme koettaa terveinä ja ehjin nahoin päästä pois tästä kauheasta paikasta."
"Sivistyksen lihapatoja", mutisi Challenger.
"Sivistyksen mustepulloja, sir. Meidän tehtävämme on uskoa aikakirjoille näkemyksemme ja jättää muille seikkaperäisempi tutkimus. Siitähän olimme yksimielisiä jo ennenkun mr Malone antoi meille kartan."