Vielä nytkin kohoavat suuret hikikarpalot otsalleni tätä kauheata ilmiötä muistellessani. Mitä tehdä? Mitätön haulipyssy oli kädessäni. Siitä ei ollut apua. Epätoivoissani etsiskelin katseillani kalliota tai suurta kiveä, mutta olin pensaisella ahomaalla, jossa kasvoi vain ohuita nuoria puita, ja tiesin että seuraajani olisi voinut katkaista melko suurenkin puun niinkuin oljenkorren. Ainoa mahdollisuuteni oli pako. En voinut esteettömästi kulkea rosoisella epätasaisella tanterella, mutta kun lohduttomana katsahdin ympärilleni, keksin kovaksi poljetun tien, joka kulki minun polkuni poikki. Tutkimusmatkoillamme olimme nähneet monta tuollaista eläinten tietä. Jos nyt sitä pitkin lähtisin pakenemaan, voisin ehkä pelastautua, sillä minä olen hyvä pikajuoksija. Heitin kelvottoman pyssyni luotani ja juoksin nyt puoli englanninpeninkulmaa ennätyksellä, jota en ennen ollut voinut saavuttaa. Jalkojani särki, rinta kohosi ja kaulani oli haljeta ilman puutteesta, mutta tuo eläin oli jäljissäni, minun täytyi juosta, yhä juosta. Viimein minä pysähdyin melkein kykenemättömäksi liikuttamaan jäsentäkään. Luulin jo välttäneeni vaaran. Takanani oleva tie oli tyhjä. Mutta silloin taas pensaat kahisivat, kuului jättiläismäisten jalkojen töminää, hirviön keuhkojen huohotusta, ja taas oli se siis lähelläni. Se oli aivan kintereilläni. Olin mennyttä miestä.
Miten tyhmästi olinkaan tehnyt, kun en ennemmin ollut lähtenyt käpälämäkeen. Ensin oli se seurannut jälkiäni vaistonsa avulla, ja senvuoksi oli se joutunut hitaammin. Mutta kun minä lopulta lähdin juoksemaan, oli se todella huomannut minut, ja nyt sitä johti näkönsä, sillä poljettu tie osoitti pakoni suunnan. Kun se oli päässyt mutkan ohi, lähti se tulemaan kauheata vauhtia. Kuu valaisi sen suuret tapillaan olevat silmät, kauheat hammasrivit välkkyivät sen avonaisesta kidasta ja kynnet kiilsivät voimakkaissa etukäpälissä. Kirkaisten kauhusta minä käännyin ja ryntäsin hurjaa vauhtia eteenpäin. Takanani kuului yhä selvemmin pedon raskas läähättävä hengitys. Joka hetki luulin sen tarrautuvan selkääni. Joku ryskähti, minä putosin, yhä putosin, ja sitten kaikki hiljeni ja pimeni.
Herättyäni tiedottomasta tilastani, joka ei kuitenkaan ollut voinut kestää kauempaa kuin muutaman minuutin, tunsin inhoittavaa pistävää löyhkää. Kurottaessani käteni pimeässä osui se suureen lihakappaleeseen, ja toinen käteni tapasi kauhean ison luun. Yläpuolellani näin kaistaleen tähtikirkasta taivasta, ja sen valossa huomasin makaavani syvän kuopan pohjassa. Hitaasti nousin pystyyn ja aloin tunnustella, miten oli laitani. Koko ruumiini oli arka ja kankea, mutta ei mikään jäsen ollut vioittunut. Kun sekaiset aivoni olivat päässeet selville asemastani, katsahdin kauhuissani ylöspäin odottaen näkeväni tuon kauhean pään kelmeätä sineä vasten. Mutta hirviötä ei näkynyt eikä mitään ääntä kuulunut tuolta ylhäältä. Aloin vähitellen liikuskella tunnustellen paikkaa, jonne niin sopivalla tavalla olin syöksynyt.
Kuten jo sanoin, olin kuopassa, joka oli jyrkkäreunainen, tasapohjainen ja noin kahdenkymmenen jalan levyinen. Sen pohjalla oli suuria lihakappaleita, useimmat mätänemisen viimeisellä asteella. Ilma oli myrkyllinen ja ilettävä. Kuljeskellessani noiden lahoavien jäännösten seassa, töyttäysin jotakin kovaa esinettä vasten ja tulin huomaamaan, että suuri pylväs oli hakattu keskelle hautaa. Se oli niin korkea, että en ulottunut sen kärkeen, ja sen pinta tuntui rasvaiselta.
Äkkiä muistin että minulla oli tulitikkulaatikko taskussani. Raapaisin tulen ja voin nyt saada käsityksen paikasta, jonne olin pudonnut. Sen tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään. Tämä oli — ihmiskäden kaivama salakuoppa. Keskellä oleva pylväs oli noin kymmenen jalkaa pitkä, kärjellinen ja siihen seivästettyjen eläinten hyytyneen veren mustaama. Hajallaan viruvat jätteet olivat peräisin uhreista, jotka oli kiskottu pois paalusta, jotta se olisi taas valmiina pyydyksenä seuraaville hautaan syöksyville. Muistin silloin Challengerin sanoneen, että tällä ylätasangolla ei voinut asua ihmisiä, koska niitten heikoilla aseillaan olisi ollut mahdoton puolustautua täällä eleleviä petoja vastaan. Mutta nyt tämänkin asian oikea laita tuli selville. Asukkailla oli pienisuisia luolia, jonne suuret sauriot eivät voineet tunkeutua, sitäpaitsi he kehittyneine aivoineen olivat keksineet panna pauloja ja rakentaa oksilla peitettyjä salahautoja juuri kovaksi poljetuille eläinpoluille ja siten surmata pedot heidän voimastaan ja notkeudestaan huolimatta. Ihminen oli sentään ja pysyi luomakunnan herrana.
Notkean miehen ei ollut vaikea kiivetä vierua seinämää ylös, mutta kauan minä epäilin ennenkun uskalsin nousta tuon kauhean pedon ulottuville. Kuinka voin olla varma siitä, ettei se vaani pensaikossa odotellen paluutani? Sain kuitenkin uutta rohkeutta muistaessani Challengerin ja Summerleen keskustelun suurten saurioitten tavoista. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että nämä hirviöt olivat vailla aivoja, että äly ei ollut saanut tilaa niiden pienten pääkallojen loukoissa, ja että jos ne olivat hävinneet maailmasta, oli siihen ollut syynä niiden oma tyhmyys, joka teki ne kykenemättömiksi seuraamaan vaihtelevia elinehtoja.
Jos nyt eläin olisi ollut minua väijymässä, olisi tämä todistanut sen käsittäneen tapauksen, ja tämä taas osoittaisi kykyä yhdistää syy ja seuraus. Paljon luultavampaa oli, että eläin, joka toimi ailahtelevan raateluvaistonsa johtamana, luopui metsästyksestä sitten kun minua ei enää näkynyt ja hetken hämillään odotettuaan ryhtyi väijymään toista saalista. Minä kiipesin haudan reunalle ja katselin ympärilleni. Tähdet himmenivät, taivas yhä valkeni ja lauha aamutuuli puhalsi ihanasti kasvoihini. Vihollistani ei näkynyt eikä kuulunut. Hitaasti nousin haudasta ja istuin maahan ollen joka hetki valmiina hyppäämään takaisin piilopaikkaani, jos joku vaara uhkaisi. Täydellinen hiljaisuus ja koittava päivä rohkaisivat mieltäni, ja minä aloin hiipiä hiljaa sitä tietä, jota olin tullutkin. Jonkun matkan päästä löysin pyssyni ja pian senjälkeen puron, joka taas tuli oppaakseni. Monen monta kertaa vilkuilin pelokkaana taakseni kulkiessani kotiinpäin.
Mutta äkkiä johduin muistamaan tovereitani, joiden luota illalla olin lähtenyt. Läpi kirkkaan ja tyynen aamuilman kuului kaukaa yhden ainoan pyssynlaukauksen synnyttämä pamaus. Pysähdyin kuuntelemaan, mutta sitten oli taas kaikki hiljaa. Ensin tulin levottomaksi ja pelkäsin jonkun onnettomuuden sattuneen. Mutta sitten olin keksivinäni asialle yksinkertaisemman ja luonnollisemman selvityksen. Nythän oli jo täysi päivä. Aivan varmaan he olivat huomanneet, että minä en ollut leirissä, luulleet minun eksyneen metsään ja ampuneet minulle merkinantolaukauksen. Kyllähän me olimme sopineet, että ei kenenkään pitäisi ampua, mutta jos he luulivat minun olevan vaarassa, eivät he tuota ajattelisi. Nyt täytyi minun kaikin mokomin rientää heitä rauhoittamaan.
Olin raukea ja lopen uupunut, enkä senvuoksi voinut kulkea niin nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta lopulta saavuin kuitenkin tuttuihin seutuihin. Vasemmalla puolellani levittäytyi pterodaktylien rimpi, edessäni iguanodonien viidakko, Nyt erotti minut Fort Challengerista vain kapea metsäkaistale. Hälventääkseni tovereitteni levottomuutta huusin heille iloisella äänellä. Mutta en saanut mitään vastausta. Rohkeuttani lamautti tuo onnettomuutta ennustava hiljaisuus. Aloin juosta. Tuossa oli leiri edessäni, sellaisena kuin sen jätin, mutta käytävä oli auki. Syöksyin sisään. Kauhistuttava näky kohtasi katsettani tuona viileänä aamuhetkenä. Kaikki matkatavaramme olivat hujan hajan maassa. Toverini olivat teillä tietämättömillä, ja sammuneen nuotion vieressä inhoittava verilätäkkö värjäsi nurmen punaiseksi.
Jouduin tämän odottamattoman kauhunkuvan nähdessäni aivan suunniltani ja olin menettää järkeni. Muistan hämärästi kuin unennäköä, että syöksyin metsään, harhailin tyhjän leirin ympärillä ja hurjana huusin tovereitani nimeltä. Mutta hiljaisesta metsästä ei kuulunut mitään vastausta. Jouduin mitä suurimpaan epätoivoon ajatellessani, että en koskaan enää saisi heitä nähdä, että olin nyt yksin ja turvattomana tässä kauhujen maassa pääsemättä täältä pakenemaan, ja että minun nyt olisi pakko elää ja kuolla näitten hirviöitten luolassa. Olin aivan sekaisin, niin että raastoin hiuksiani ja taoin päätäni. Nyt vasta minä älysin, kuinka suuressa määrin olin luottanut seuralaisiini, Challengerin tyyneen itsetietoisuuteen ja lordi Roxtonin ylimieliseen, hymyilyttävään kylmäverisyyteen. En tiennyt, mitä minun piti tehdä, ja minnepäin lähteä.