Istuttuani hetkisen aivan tylsänä, päätin tutkia tovereitteni onnettomuuden laatua ja syytä. Leirissä vallitseva kauhea epäjärjestys todisti, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja kuulemani pyssynlaukaus ilmoitti minulle koska tämä tapahtui. Kun vain yksi laukaus ammuttiin, täytyi kaiken tapahtua silmänräpäyksessä. Pyssyt olivat maassa ja lordi Roxtonin haulikossa oli vielä patruuna jäljellä. Challengerin ja Summerleen huovat olivat lieden luona, josta päättäen heidät oli yllätetty unessa. Ampuma- ja ruokatavaralaatikkomme olivat hujan hajan valokuvakoneitten ja levyjen sekamelskassa, mutta mitään niistä ei ollut hävinnyt. Sen sijaan kaikki säiliöistä puretut runsaat ruokatavaramme olivat kadoksissa. Päätin että hävitystyön tekijät olivat eläimiä, sillä alkuasukkaat olisivat tietysti ottaneet mukaansa niin paljon kuin mahdollista.
Mutta jos tässä olisi temmeltänyt vaikkapa vain yksi ainoakin eläin, niin mitä olikaan silloin tapahtunut tovereilleni. Raivostunut peto olisi varmasti repinyt heidät kappaleiksi ja jättänyt jätteet sinne tänne. Tuo kauhea verilätäkkö puhui väkivallasta. Sellainen hirviö, jonka minä olin yöllä nähnyt, voisi kantaa saaliinsa pois kevyesti kuin kissa hiiren. Siinä tapauksessa olivat toiset toverit seuranneet mukana. Mutta silloin he tietysti olisivat ottaneet pyssyt mukaansa. Mitä enemmän minun sekaiset ja väsyneet aivoni koettivat asiaa selvitellä, sitä hämärämmäksi se kävi. Harhailin metsässä, mutta en löytänyt merkkiäkään, joka olisi ohjannut minua oikealle tolalle. Kerran jo eksyinkin ja vain sattumalta, kauan harhailtuani löysin leirin.
Äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka hiukan minua rauhoitti. En ollut sentään aivan yksin maailmassa. Vuoren juurella kuulomatkan päässä odotti uskollinen Zambo. Menin ylätasangon reunalle katsomaan häntä. Aivan oikein! Tuolla hän istui huopiensa keskessä nuotion ääressä. Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni jonkun toisen istuvan häntä vastapäätä. Hetken aikaa jyskytti sydämeni ilosta, sillä luulin jonkun tovereistamme päässeen täältä sinne. Mutta pian se toivo petti. Nouseva aurinko valaisi miehen kasvot. Hän oli intiaani. Huusin suurella äänellä ja heilutin nenäliinaani. Heti katsoi Zambo ylöspäin, antoi merkin kädellään ja oli valmis kiipeämään kalliohuipulle. Jonkun minuutin perästä seisoi hän aivan lähellä minua ja kuunteli syvästi järkytettynä kertomaani tapausta.
"Itse paholainen heidät ottanut, massa Malone", sanoi hän. "Te olette sen maassa, ja se otta teidät vielä kaikki. Paras totella minu, massa Malone, ja tulla pois sieltä, muuten otta se teidät myös."
"Kuinka pääsen pois, Zambo?"
"Ottakaa köynnöskasvia puista, massa Malone, heittäkää tänne. Minä lyö ne johonkin kantoon, ja silta valmis."
"Sitä me olemme kyllä ajatelleet, mutta täällä ei ole niin vahvoja köynnöskasveja, että ne kannattaisivat meitä."
"Lähettäkää noutamaan köyttä, massa Malone."
"Kenen minä lähettäisin ja minne minä lähettäisin?"
"Intiaanikyliin, sir. Paljon nahkaköyttä intiaanikylissä. Tuolla alhaalla olevan intiaanin voitte lähettää."