"Minä luulin että viimeinen hetkeni oli tullut, mutta heille näytti tulleen toinen tuuma. He räkättivät ja puhuivat täyttä päätä keskenään. Sitten eräs heistä tuli Challengerin luokse. Nyt te varmaan hymyilette kun sanon, että he olivat aivan sukulaisten näköisiä. Minä en olisi tätä uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Tuo vanha apinauros oli heidän johtajansa — eräänlainen punainen Challenger, jolla oli kaikki ystävämme kauneustunnukset vain vielä jonkunverran enemmän kehittyneinä. Hänellä oli sama lyhyt ruumiinrakenne, samat leveät hartiat, pyöreä rintakehä, ilman kaulaa, suuri punertava parta, takkuiset kulmakarvat ja silmissään sama ilme 'mitä tulimmaista te minusta tahdotte?' sekä kaikki muutkin hänen omituisuutensa. Kun apinauros asettautui Challengerin viereen ja laski kätensä hänen olkapäällensä oli yhtäläisyys aivan hämmästyttävä. Summerlee oli vähän hysteerinen ja nauroi kunnes alkoi itkeä. Apinaihmiset nauroivat hekin — ainakin alkoivat he narskuttaa niin että se tuntui naurulta — ja sitten he ryhtyivät kuljettamaan meitä metsän läpi. Pyssyihin ja laatikkoihin he eivät koskeneet arvelivat kai niitä vaarallisiksi — mutta kaikki irtonaiset ruokavaramme he ottivat mukaansa. Summerlee ja minä saimme osaksemme jokseenkin huonoa kohtelua matkalla — jonka voi huomata ihostani ja vaatteistani — sillä he kuljettivat meitä suorinta tietä orjantappuroitten ja pensaitten läpi; heidän oma ihonsa on paksun nahan tapaista. Mutta Challengerilla ei ollut mitään hätää. Neljä heistä kantoi häntä olkapäillään ja hän matkusti kuin roomalainen keisari, Mitä se oli?"

Omituinen, napsuttava ääni, joka muistutti kastanjetteja, kuului etäältä.

"Siellä ne ovat!" sanoi seuralaiseni ja latasi toisen kaksoispyssyn. — "Pankaa tekin kaikki panokset pyssyihin, sillä me emme antaudu elävinä, emme missään tapauksessa. Kas tuollaista ääntä he pitävät ollessaan vihaisia. Totisesti, me tuotamme heille mielipahaa, jos he käyvät kimppuumme. Me emme antaudu kädenkäänteessä. Kuuletteko nyt niiden räkätystä?"

"Etäältä."

"Heidän urkkijajoukkueitansa on kyllä hajaantuneina kaikkialle metsään. Minähän keskeytin onnettomuustarinani. Pian olivat he saattaneet meidät kaupunkiinsa — tuhatkunta oksista ja lehdistä punottua majaa, jotka sijaitsevat suuria puita kasvavassa lehdossa lähellä jyrkänteen reunaa. Sinne on tästä kolme tai neljä engl. peninkulmaa. Nuo saastaiset elukat sormeilivat minua kaikkialta ja minusta tuntuu kuin en enää koskaan saisi itseäni puhtaaksi. He sitoivat meidät nuoriin — se joka käsitteli minua osasi tehdä solmuja kuin merimies — ja niin me jäimme makaamaan jalat pystyssä, yhden juntikan nuija kädessä vartioidessa meitä. Kun minä sanon 'me' tarkoitan minä Summerleeta ja itseäni. Vanha Challenger istui puussa, söi hedelmiä ja näytti pitävän hyvin hauskaa. Velvollisuuteni on kuitenkin tunnustaa, että hän myös hankki meille vähän hedelmiä ja omin käsin hellitti kahleitamme. Jos olisitte nähnyt hänen istuvan tuolla ylhäällä ja narskuttavan kaksoisveljensä kanssa ja voimakkaalla bassoäänellään laulavan: 'Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee' — sillä kaikenlainen musiikki tuntui heitä suuresti huvittavan ette olisi voinut pidättää nauruanne, mutta, kuten hyvin ymmärrätte, meillä ei ollut suurta naurunhalua. Hän sai muutamin rajoituksin tehdä mitä hän tahtoi, mutta meitä vartioitiin ankarasti. Meille kaikille oli suureksi lohdutukseksi, kun tiesimme teidän juoksevan vapaana ja huolehtivan arkistosta.

"Ja nyt, nuori mies, saatte kuulla jotakin hyvin merkillistä. Te sanotte nähneenne ihmisten jälkiä, nuotiopaikkoja, loukkuja ja muuta sellaista. Voitteko uskoa, kun sanon, että me olemme nähneet itse alkuasukkaita. Oikeita kuvatuksia he olivat, pieniä poloisia, masentuneita raukkoja, mutta sitä ei sovi suinkaan ihmetellä. Nuo oikeat ihmiset näyttävät asuvan sillä ylätasangon puolella, missä te näitte luolia — ja apinaihmisille taas kuuluu tämä puoli. Alituinen sota käy heidän välillään. Sellaiset ovat olosuhteet, jos minä ne olen oikein ymmärtänyt. Eilen näyttävät apinamiehet saaneen saaliikseen tusinan oikeita ihmisiä ja kuljettaneen heidät vankeina kaupunkiinsa. Ette ole milloinkaan kuullut mitään, mitä voisitte verrata näiden eläinten räkätykseen ja kiljunaan. Ihmiset olivat pieniä punaisia miehiä, ja niitä oli niin purtu ja kynsitty, että ne tuskin pääsivät kulkemaan. Apinamiehet tappoivat kaksi heistä paikalla — yksinkertaisesti tempaisivat toiselta kädet irti — ja tuo näytti kovin vastenmieliseltä. Urhoollisia pikku veitikoita he vaan olivat, tuskin kuuli ainoatakaan valitushuutoa. Mutta me voimme sangen pahoin katsellessamme tuota. Summerlee pyörtyi ja itsensä Challengerin oli vaikea pysytteleidä puussa. Nyt kai ne ovat lähteneet loitommaksi, vai miten teistä tuntuu?"

Me kuuntelimme tarkasti, mutta metsän syvää rauhaa keskeyttivät vain lintujen huudot. Lordi John jatkoi kertomustaan.

"Onni teille, kun pelastuitte tästä kirotusta sattumasta. Tuo intiaanisaalis saattoi heidät unohtamaan teidän olemassaolonne, muuten he varmasti olisivat kiiruhtaneet takaisin leiriin, ja silloin olisi ollut teidän vuoronne. Tietystikin he, kuten sanotte, ovat koko ajan istuneet puussa ja pitäneet meitä silmällä, ja he tiesivät aivan hyvin, että me emme ole tavallisia ilmiöitä täällä. Nyt he eivät kuitenkaan osanneet ajatella muuta kuin uutta saalistansa, ja sentähden minä, eikä joukko apinoita, herätti teidät aamulla. Kauheita asioita tapahtui sitten. Kaikki on kuin pahaa unta. Te kai muistatte ylätasangon juurella olevan bambupiikki-pensaikon, missä me näimme tuon ameriikkalaisen miehen luurangon? Se on aivan apinakaupungin alapuolella ja juuri sinne saavat heidän vankinsa hypätä. Jos tutkisimme tarkoin, löytäisimme varmaan suuren joukon luurankoja sieltä. Heillä on jonkunlainen raivattu paraatipaikka ylhäällä jyrkänteen reunalla, ja menot suoritetaan hyvin juhlallisesti. Kurjat pakanat saavat hypätä alas toinen toisensa jälkeen, ja suurimman hauskuutuksen tuottaa katseleminen, murskautuvatko he vain kuoliaaksi, vai seivästyvätkö bamburuokoihin. He veivät meidätkin katsomaan näytelmää, ja koko lauma asettui jyrkänteelle. Neljä intiaaneista hyppäsi, ja ruo'ot lävistivät heidät kuin sukkapuikko voikimpaleen. Ei ollut lainkaan kummallista, että ruoko kasvoi tuon löytämämme onnettoman yankeen reiden lävitse. Tämä oli inhoittavaa, mutta mieltäkiinnittävää samalla. Tunsi eräänlaista viehätystä, kun näki heidän noin sukeltavan syvyyteen, vaikkakin ajatteli, että meidän vuoromme oli kai hypätä ensi kerralla.

"Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. He säästivät kuusi intiaania täksi päiväksi — niin olin minä ymmärtävinäni asian — ja luulenpa tarkoituksen olleen sellaisen, että me olisimme näytöksen loistokohta. Challenger ehkä välttäisi kohtalonsa mutta Summerlee ja minä olimme merkityt. Heidän kielensä oli enemmän kuin puoleksi viittomista, joten ei ollut vaikeata heitä ymmärtää. Minä huomasin ajan tulleen tehdäkseni jotain meidän pelastukseksemme. Olin jo varemmin aprikoinut asiaa, ja yhtä ja toista oli minulle selvinnyt. Kaikki riippui minusta, sillä Sumerleesta ei ollut mihinkään, ja paljon paremmin ei ollut Challengerinkaan mahdollisuuksien laita. Vain kerran he kohtasivat ja silloinkin joutuivat riitaan keskenään, kun eivät olleet samaa mieltä näitten punapäisten petojen tieteellisestä luokittamisesta. Toinen väitti, että tämä eläinlaji oli Javan dryopithecus, toinen taas, että se oli pithecanthropus. Selvää hulluutta, arvelin minä — eikö totta? Mutta, kuten sanoin, minulle oli selvinnyt yhtä ja toista, jota ehkä voisi käyttää yhteiseksi hyödyksi. Ensiksikin, nämä eläimet eivät puuttomalla maalla voineet juosta niin nopeasti kuin ihmiset. Niillä on, nähkääs, lyhyet, väärät jalat ja raskas ruumis. Vieläpä Challengerkin voisi niistä edistää muutaman kyynärän sadan matkalla ja te ja minä olisimme heidän silmissään aivan ilmiömäisiä pikajuoksijoita. Lisäksi tulee se seikka, että he eivät ymmärrä mitään pyssyistä. Minä en usko heidän käsittäneen, kuinka se haavoittui, jota minä ammuin. Voisimmepa vain päästä käsiksi pyssyihimme, olisi kaikki mahdollista.

"Minä nousin sentähden aamulla varahin, potkaisin vartiaani selkään, niin että hän suistui suullensa, ja livistin täyttä vauhtia leirille. Siellä minä löysin teidät ja pyssyt ja tässä me nyt olemme."